Siemailen kahvia ja yritän heräillä. Lueskelen vanhoja tekstejäni ja hymyilen surullisesti. Olen viettänyt sisäisiä hautajaisia viimeisen viikon ajan ja alan olemaan väsynyt. En ole kyennyt kirjoittamaan mistään, asiat tuntuvat liian henkilökohtaisilta jaettavaksi. Ja silti on ollut tarve saada surun tunteet ulos itsestäni.
Rakkaus on hassu juttu. Jos kykenee katsomaan toista silmiin ja näkemään toisen riisuttuna, ilman kaikkia niitä asioita, jotka ovat aiheuttanut välirikon kahden ihmisen välille, tajuaa mitä oikea rakkaus voi olla. Rakkaus johon ihmishormonit tai -kemiat eivät vaikuta. Katsoa toista silmiin, hyväksyä toinen sellaisenaan kuin toinen on ja tajuta, kuinka kaunis ihminen onkaan. Sitä rakastaa. Rakastaa sydämensä pohjasta.
Se olisikin kaunista, jos tuohon samaan kykenee silloin, kun toinen on siinä silmien edessä. Kun oma ego ja loukatut tunteet eivät pääse mutkistamaan tilannetta, tai kun itse tajuaa tarvitsevansa jotain muuta kuin mitä tämä upea ihmissielu voisi minulle tarjota.
Pohdin. Milloin ihminen on niin suuri sydämeltään, että kykenee rakastamaan ihmistä, hyväksymään toisen sellaisena kuin toinen on ja silti kykenee päästämään toisen vapaaksi maailman tuuliin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti