Kävin tänään psykologin luona ihan vain päästelemässä höyryjä eli pulauttamassa kaikenlaisia asioita ulos pääkopasta mm. reumaan, ihmissuhteisiin ja koulutukseen liittyviä ajatuksia. Teki taas ihan hyvää saada ajatukset ulos ja ottaa niihin hieman etäisyyttä. Oli mukava tunne mennä psykologin luona niin, ettei ollut minkäänlaista akuuttia hätää tai pahaa oloa. Sen kun halusi vain puhua asioistaan.. Tunnin puhumisen jälkeen sain kuulla, että psykologista tuntui hyvältä se, että nyt kuulostan ihmiseltä, joka on oppinut ottamaan tulevat asiat sellaisenaan ja kykenee nyt itse päättämään miten niihin suhtautuu. Nyt minä vien asioita eivätkä asiat/ tapahtumat vie minua. Jostakin olen ammentanut itseeni uuden asenteen, että asioita sattuu ja tapahtuu, mutta se on minusta itsestä kiinni miten haluan tai kykenen niihin suhtautua.
Se ei ole edelleenkään helppoa. Kun pelottaa tai ahdistaa, tai kun haluaisi lakaista asioita maton alle, on yritettävä ottaa pelkoon välimatkaa ja käytävä puhelua itseni kanssa. Mikä minua pelottaa, siis aivan oikeasti, ihan kaiken sen pelon syiden alla. Lähiaikoina uudessa ihmissuhteessani sattui tilanne jossa sain mennä syvälle itseeni ja kysyä itseltäni, että mikä tässä tilanteessa pelottaa tai mikä asia nyt vaivaa. Kaikkien syiden takaa löytyi lopulta vain oma epävarmuus omasta itsestäni. Ja kun uskalsi keskustella omasta epävarmuudestaan kumppaninsa kanssa, tilanne laukesi siihen. Ei ollut tarvetta tehdä asiasta sen suurempaa asiaa tai rakentaa riitaa. Olen itseasiassa aika ylpeä itsestäni, 5-vuotiaan lapsen reaktiot eivät käynnistyneetkään, vaan vastuun otti aikuinen minä.
Nauroin tänään oikein huolella, kun taas vanha viisaus putkahti esille puheissani. Pelkään ja inhoan asioita, joita en voi hallita ja jotka synnyttävät epävarmuuden tunteen. Mitä enemmän pelkään ja yritän hallita, sitä enemmän asiat luistavat persmäkeä alas vessanpytystä. Voiko sen ironisempaa olla kuin sairastua sairauteen jonka kulkua ja vakavuutta ei voi ennustaa, ja joka luo koko ajan pientä epävarmuutta elämään? Yläkerta koulii minua taas nauramaan asialle ja voittamaan omat pelkoni. Ehkä minussa on jotain vikaa päänupissa tai luonteessa, kun sisuuntuneena en voi antaa omille peloille valtaa. Mitä enemmän minä pelkään, sitä enemmän minua haastetaan voittamaan pelkoni. Universumilla on kiero huumorintaju...
Luin tässä hetki sitten Niina-Matilda Juholan Näkijä nimisen kirjan, joka kertoo N-M:n näkijän kyvyistä ja niiden kehittymisestä ja totuttelusta tuohon annettuun lahjaan. Kirjan lopussa oli sanottu kutakuinkin näin "Eteesi heitetään juuri niitä vastuksia niin paljon ja usein, kunnes opit kohtaamaan ja käsittelemään ne"...eli sitä saa mitä tilaa :D Suosittelen muutes erittäin lämpimästi tuota kirjaa!
VastaaPoista