Rakkauden mutustelua

Minä uskon
aamujen valoon,
ihmisen syliin
ja rakkauden hitauteen
Minä uskon rakkauteen
joka kulkee etanan lailla:
Ei yhden sydämen poikki
yhdessä elämässä loiki
Minä uskon
etanan nopeuteen,
sylien syvyyksiin,
ja alati kiihkeisiin silmiin
joista aamut juovat
kaiken valonsa.
Minä uskon rakkauden hitauteen.
Minä uskon.

- Tommy Tabermann -

Viime aikoina olen pohtinut paljonkin, mitä rakkaus on?
Itse olen kokenut yhden rakkauden. Ensimmäisen, epätoivoisen, ihanan, kiihkeän, tuhoavan, pelottavan, hyväksyvän, anteeksiantavan rakkauden. Siinäpäs on rakkautta moneen tarpeeseen, monen näkökulman rakkautta.

Tällä hetkellä olen uuden seikkailun alussa, katselen ja kuulostelen. Maistelen kuin lapsi maistelee uutta makua, mutustelee, pyörittelee suussaan, päättömänä, ei oikein tiedä miten makua kuvaisi, tykkäisikö vaiko ei. Nielaisee lopulta. Ihan hyvältähän se sittenkin maistui...
Mutustelen omaa tilaani. Hymyilen, ihan hyvältähän tämä tuntuu. Muistan mitä viimeksi rakastuminen on ollut. Päätöntä, sokeaa, ihanaa, kiihkeää. Nyt tuntuu että minulla on aikaa antaa itselleni aikaa. Tällä kertaa taustalta ei löydy läheisriippuvuuden taakkaa, pelkoa hylkäämisestä, tarvetta miellyttää. Nyt on aikaa itselleen. Kyselen tuntuuko tämä hyvältä, mistä se tunne tulee ja miksi minä tunnen näin?

Rakastumista kuvataan usein ihastumiseksi toisen ihmisen puoliin, jotka peilaavat itseään. Rakastuessa ei välttämättä näe mitä toinen oikeasti on. Tuo määritelmä rakastumisesta ärsyttää. Olen kerran kulkenut pitkän tien ja hyväksynyt viimein toisen juuri sellaisenaan kuin toinen on, virheineen ja vahvuuksineen. Olen ymmärtänyt ettei oikea rakkaus halua muuttaa toisesta mitään, vaan se hyväksyy. Ja rakastaa vioista huolimatta..

Yritän nyt olla silmät avoimena ja nähdä. Kuljen hitaasti eteenpäin ja katson. Mutustelen, pyöritän kielelläni ja nielaisen viimein. Mietin, kuljenko nyt väärinpäin, pitääkö rakastuessaan ollakin sokea? Voiko ihmiseen rakastua silti vaikka todella näkisikin toisen vai kuuluuko kulkea aina pitkä matka aitoon rakkauteen? Löytykö aito rakkaus vasta matkan karaistaessa vai voisiko se löytyä avoimin silmin kulkiessa? Voiko rakkauden löytää myös rauhallisesti kulkien, polkuja seuraillen?