Jos vain olen, tuleeko maaimanloppu?

Joka hetki nainen on vähän yli tai ali,
kiloissa ja senteissä, vuosissa tai vuosikymmenissä,
munasolujen määrässä tai laadussa,
rintojen nupuissa tai jo huipuiksi venyneissä,
kaikessa mahdollisessa, aina mitoilla ja painoilla laskemassa,
jatkuvasti hääräämässä, pala palalta itseään rakentamassa,
kuin sokea muuraamassa uunia,
sillä itsensä sisältä ei itseään näe,
näkee vain kuvat, jotka peiliksi asetetaan,
muuraa niistä sileää kaakelia ja boordia,
kiiltävää, virheetöntä ja hiekaksi hajoavaa.

Eikä parasta ennen päivämäärä koskaan täsmää,
lippuun merkitty aika on aina väärä,
ja kun nainen ajattelee, että nyt, juna on jo kaukana,
ihmiset hajaantuneet laiturilta, jäätelökioski suljettu,
asemapäällikön askeleet vaienneet ja viimeisen kuulutuksen kaiku
humisemassa viileään, tähdettömään yöhön.

Jos nyt pysähdyn tähän, nainen ajattelee,
jos vain olen, tuleeko maailmanloppu?

Jos annan menneisyyden ja tulevaisuuden täyttää,
riisun korsettini ja hattuneulani,
olen alasti, iho punehtuneena kuin vastasyntyneellä,
joka on vielä vailla tietoa siitä,
että on kätkeydyttävä,
valehdeltava vartalollaan, kasvoillaan ja ajatuksillaan
ja sanoillaan annettava himmeästi hohtavia esineitä,
hillittyjä kuin hansikkaan pehmeä keinonahka,
että ei kuolisi eikä maailmanloppu tulisi, että häpeä ei musertaisi,
että kukaan ei epäilisi muukalaiseksi,
joukon petturiksi, roviolla poltettavaksi.

Nainen avaa silmänsä.
asemalaituria viistävät harmaat ulsterit, kaninkarvahatut peittävät
jäkälöityneet hiukset, silmät kulkevat nappikenkien kärjissä.
Vieläkö hekin ovat täällä?
Silmikoiduissa kreppisukissaan,
purkulangoista kudotuissa villatakeissaan,
pahvimatka-arkut koukistuneissa sormissaan.

Vieläkö hekin etsivät, yrittävät löytää sitä hetkeä,
jolloin kelpaisivat itsellensä?
Ovat olevinaan kuin olisivat olemassa,
sillä johonkinhan on uskottava,
vaikka sitten kuolemanjälkeiseen elämään,
muuten tulisivat jalopeurat, käärmeet ja krokotiilit
polttaisivat kodin, riisuisivat alasti, mittaisivat katseellaan
ja sanoisivat : Sinä et kelpaa.

Kun elää ikuisesti, voi joskus kelvata.
se hetki voi tulla, pitää olla tarkkana,
äärimmäisen tarkkana,
mutta jos et ole, jos herpaannut ja annat lamppusi sammua,
ruumiisi hiutuu hiekkaan, valokuvasi katoavat, päiväkirjasi jäävät
ahnaita silmiä vaille ja aurinko sulattaa askeltesi varjot
eikä sinua enää ole.

 - Marjaana Aumasto -

Ensiksi ajattelin laittaa tämän runon Runopuu -blogiini mutta se tuntui sopivan paljon paremmin tänne.  

Niin, jos nyt pysähdyn tähän, jos vain olen, tuleeko maailmanloppu?  Jos riisun itseni alastomaksi ja olen vähän vailla, vähän liikaa, olen intohimoinen, olen tempperamentikas, olen kärsimätön, olen pelokas, olen surullinen, olen riemuikas. Tuleeko maailmanloppu?