Tänään on tullut päivä, jota olen odotellut tulevan. Päivä, jolloin voi sureminen alkaa.
Erostani on kulunut 43 päivää eli 6 viikkoa ja yksi päivä. Niin kauan olen ollut kuivilla huumeestani, ystävästäni, maailmani navasta. En ole vielä antanut itseni surra, itkeä, vaan olen lukinnut kaiken sisääni odottamaan päivää, jolloin olen hieman vahvempi.
Tänään ei itseironian kukkaset kukki, ei ole voimia olla hauska. Minulla on ikävä ystävääni.
Kykenen hyväksymään meidän kahden eron, sillä se oli parasta meille kummallekin että erosimme, kun vielä olimme ystäviä ja välitimme toisistamme. Meillä oli vain erilainen arvojärjestys elämään.
Se mitä kaipaan, on ystävä. Se mihin petyin oli, että se kuinka jokin niin ulkoinen seikka voi olla tärkeämpää kuin minun ystävyyteni. Mutta se ei vähennä minun ikävääni ystävääni kohtaan. Ei vaikka kuinka pettynyt olisinkin. Minä kaipaan ystäväni.
Ystäväni sai minut nauramaan vaikka olisin ollut kiukkuinen kuin ampiainen. Me keskustelimme ihan kaikesta. Aamiaiset venyivät joskus toista tuntia kun aloimme keskustelemaan jostain päivän aiheesta tai arvoista, estetiikasta, ihmisluonteista.. Me nauroimme samanlaisille asioille, rakastimme musiikkia, elokuvia, aamulehden lukemista sängyssä. Rakastimme hyvää ruokaa, viinejä, kaikkea esteettistä ja intohimoista.
Tänään minä suren. Suren ystävääni, minun sielunveljeäni. Tänään minä suren.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti