Rimakauhua

Rimakauhu iskee, kun sitä vähiten odottaa. Samoin suru. Ja sisäinen kriitikon pentele.
Kirjoittaminen antaa minulle voimaa, mutta kuinka voi kirjoittaa surusta ilman, että siitä tulee liian henkilökohtaisesti koettavaa? Vai onko tässä taas kyseessä suomalainen kasvatusmentaliteetti, ettei surua saa ilmaista ja jos ilmaisee sen varsinkin näin julkisesti blogikirjoituksena, niin se on jotenkin hävettävää? Surun kuuluu olla henkilökohtaista ja sitä ei saa jakaa, tai siitä ei saa vihjaista ulkopuolisille. Suomalainen nainen tai mies puree hampaansa yhteen ja kestää sen kuin talvisodan veteraanit kannaksella. Sisulla siitä selvittiin ja turha on tulla nurkumaan, ajattele kaikkia niitä rajalle haudattuja sankareita. Eivät hekään sortuneen.

Milloin surusta poistuu häpeän tunne tai syyllistäminen, milloin siitä tulee tässä yhteiskunnassa hyväksytty tunne, jonka saa ilmaista julkisesti? Kuinka usein muut ihmiset kääntyvät syrjään, kun joku suree tai itkee julkisesti? Me annamme surijalle oman rauhan ja tilan,jätämme hänet yksin, kun ehkä paras tapa olisi mennä ja rutistaa toinen syliin ja jakaa hänen surunsa. Missä menee yksityisyyden kunnioittamisen ja hylätyksi tulemisen raja?

Surua ei ole helppoa käsitellä, varsinkin kun sen yhdistää eroon, kuolemaan tai menettämiseen. Ihmiset oppivat jo lapsesta asti kohtaamaan surua ja pieniä menetyksiä. Elämän varrella niitä riittää ja nämä kokemukset tuovat mukanaan varmuutta selviämisestä. Surun käsittely vie aikansa ja jokainen ihminen käsittelee omaa suruaan henkilökohtaisella ja omaan persoonallisuuteen kuuluvalla tavalla. Ei voi tuomita kuinka surua tulisi käsitellä. Se on henkilökohtaista ja siinä kuuluisi antaa jokaiselle se yksityisyyden kunnioittamisen tila.

Sureminen voi olla vaikeaa itse surijalle, mutta myös lähipiirille. Kuinka suhtautua lähimmäisen suruun, kuinka antaa tilaa surulle, mutta myös muistuttaa surijaa, että elämä jatkuu ja suruun ei saa jäädä asumaan? Missä menee se raja, jolloin surevan ihmisen elämään saa puuttua ja milloin antaa tilaa? Kuinka surua saa ja voi käsitellä?

Minulle menettämisen suru on uusi asia ja siten vaikea käsittää. Tietenkin olen menettänyt asioita tai unelmia, kun jokin ei ole toiminut tai onnistunut. Mutta ihmistä minä en ole menettänyt. Kyllähän isovanhempani ovat poistuneet tästä elämäntasosta, mutta sen osaa jotenkin ymmärtää. He olivat vanhoja ja oli  heidän aikansa lähteä. Muuten olen ystävien kohdalla pitänyt heitä joko käsivarren mitan päässä, tai sitten he ovat minulle hyvin tärkeitä, vaikkei ihan läheisiä. Minä olen aina lähtenyt ensiksi, jottei minua itseäni jätettäisi.

Nyt minä olen menettänyt ystävän, joka opetti minulle kuinka hyvä on jäädä hetkeksi paikoilleen ja luottaa, antaa ihmisille mahdollisuus. Minä rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni, ja ensimmäisen kerran uskalsin laskea suojamuurit ja olla alaston sieluuni asti. Hymyilen ja kiitän häntä siitä.

Olla kiitollinen. Olla kiitollinen siitä kaikesta ilosta ja surusta, joka on kasvattanut minusta minut. Kiitollisuus kuuluu suruun, myös viha ja pettymyksen tunteet. Nauru ja itku, voimattomuus ja ylpeys. Tärkeintä taitaa kuitenkin olla kyky antaa itselleen anteeksi ja rakastaa itseään. Rakastamalla itseään, rakastaa toistakin eikä mikään katoa kokonaan.