Kuluneen viikon ajan mielessäni on ollut yksi ja aika selkeä ajatus; " Tätä minä en halua elämältäni." Teen työtä, josta pidän, mutta en pidä siitä kuinka väsyneeksi tunnen itseni työpäivän jälkeen. Olen kuin kuiviin puristettu tiskirätti, joka vain haluaa kavuta sänkyyn nukkumaan ja lepäämään. Tiedostan että näin kevätkauden alkaessa on odotettavaakin, että kunto ei ole sama ja jo kuukauden päästä olen paremmassa kunnossa enkä niin väsynyt. Silti minua vaivaa ajatus siitä, että teen työtä ja annan kaiken energian johonkin, josta saan vain lämmintä kättä ja palkan kilahtamaan pankkitilille. Jos olen vain väsynyt kaikesta työstä, on aika miettiä muita keinoja tehdä sitä.
Puutarhatyön sanotaan olevan terapeuttista, mutta heti kun siihen lisätään kiire ja tavoitteet, se menettää terapian määritteet ja muuttuu samanlaiseksi puurtamiseksi kuin mikä tahansa työ. Minulla ei ole halua vaihtaa alaa, mutta haluaisin löytää sen inspiroivan innon pulpahdukset, joita minulla oli vielä opiskelujen alussa.
Minua ahdistaa taas, kun ajattelen kuinka voisin tienata itselleni elannon. Minusta tuntuu etteivät tavalliset ratkaisut ole niitä, joita minun tulisi suorittaa ja joiden mukaan kulkea. Mistä sitä voisi löytää itseensä tarpeeksi rohkeutta hiljentää se kriitikon pentele ja repäistä jotain aivan hullua ja katsoa mihin se tie veisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti