Uusi vuosi on vaihtunut, menneeseen vuoteen on mahtunut aivan mielettömästi asioita, joita näin jälkikäteen tarkastellessa voi vain todeta, että ihme kyllä kaikesta on selvitty. Takana on todella vaikea ero, masennus, itsensä löytämisiä, työssä käymistä, sairastumisia, matkustelua ja uuden ihmissuhteen aloittaminen. Huh, huh sanon minä. Tytöllä on mennyt tosi lujaa!

Vihdoin ja viimein sain oman tietokuneeni kuntoon ja kaivettua bittiviidakosta kadonneeksi luullut kuvani, musiikkini ja muut tärkeät tiedostot. Katselen kuvia ja kuuntelen musiikki, ja ihmettelen kuka tuo ihminen on ollut? Jotenkin tunnen että vuosi 2010, on ollut oikeaa uudestisyntymisen aikaa. Vanhat traumat ja asiat ovat annettu anteeksi ja työnnetty taka-alalle, uusia ihmisiä on astunut elämään ja kun kunnolla jään pohtimaan asiaa, huomaan etteivät vanhat asiat nostata kipeitä tunteita esille.

Kuuntelin yöllä vanhoja kappaleita tietokoneeltani, joita en ole kuullut yli vuoteen. Sieltä nousi paljon vanhoja muistikuvia ja tunteita esiin. Hymyilin hellän surullisesti kuullessani  Lauryn Hillin Can´t take my eyes off you -kappaleen. Joskus kauan sitten oli kuuma, suloinen kesä ja olin umpirakastunut exääni. Viime yö tuntui olevan pientä jäähyvästelyä täynnä. Ymmärsin ja tunsin nyt kunnolla, että olen oikeasti mennyt elämässäni eteenpäin. Voin hymyillä hellästi muistoille ja antaa niiden sitten olla. Se elämä on takana päin ja minun on hyvä olla juuri tässä hetkessä katsellen toiveikkaasti tulevaisuuteen.

Olen pohtinut paljon omia tunteitani joulukuussa. Paljon on tapahtunut, mukavia asioita. Suhteeseeni on tullut arkea mukaan ja sen myötä enemmän luottamusta toiseen ihmiseen. Naureskelen joskus, että tähänkö on tultu että fiilistellään lököpöksyissä kotona toisen kainalossa tai kömmitään sohvalle nukkumaan kun toisen kuorsaaminen saa huokailemaan keskellä yötä..
Arkisten asioiden jakaminen on vahvistanut minun luottamustani toiseen ja koen enemmän tasapainoisuutta omassakin elämässäni. Kipeistä asioista on helpompi puhua ihan rauhallisesti. Ei ole tarvetta miellyttää toista hylkäämisen pelossa. Se että uskaltaa olla yhä enemmän oma itsensä rakkaan ihmisen rinnalla, tuntuu ennenkokemattoman upealta!

Pohdin edelleen, mitä rakkaus on ja miltä sen kuuluisi tuntua? Tiedän mitä intohimoinen rakkaus on.. Voiko rakkaus olla myös sydämen täyttävää hellyyttä toista kohtaan, turvallisuuden tunnetta, pieniä tekoja, arkista läsnäoloa, asioiden jakamista ja tukemista? Voiko rakkaus olla naurua, kiusoittelua, hiusten silittelyä? Sitä että katsotaan hieman toisen perään ja huolehditaan, että toisella on hyvä olla? Se, että pienen pienet asiat tuntuvat tärkeimmiltä kuin isot ja näyttävät tunteiden purkaukset...?

Miksi tuntuu niin pelottavalta sanoa toiselle ihmiselle että rakastaa häntä? Miksi sitä tuntee itsensä silloin niin heikolta ja aukinaiselta, herkältä, ettei haluaisi haavoittua vapaaehtoisesti? Rakkaudessa on voimaa, mutta se tuntuu silti hyvin pelottavalta. Milloin sitä itse oppisi, että rakkaus on vapauttavaa voimaa ja rakastaa voi myös vaikkei välttämättä saisikaan ihan samanlaista rakkautta takaisin?