Naisena alamittainen... Siltä tänään tuntuu. Hormonit voivat vaikuttaa hieman olotilaan. Tuntuu kuin iho olisi ohuen ohut, liian ohut tähän maailmaan, täynnä mustelmia.
Miksi kukaan ei voi ottaa syliin ja pitää siinä hetken? Kertoa että olen hyvä ihminen, arvokas juuri tällaisena. Pitää sylissä niin kuin pientä lasta pidetään, käsi päätä silittäen, keinuttaen ja hyräillen.
Laskeskelen mielessäni ja ynnään vuosia. Siitä on 5,5 vuotta, kun olen ollut viimeksi näin kauan ilman toisen ihmisen kosketusta. Minä olen ihminen, joka elää koskettamisesta. Vaikka vain viattomasta, ystävän eleestä. Toisen ihmisen kosketus kertoo, että minä olen olemassa, olen tässä.
Ihminen peilaa itseänsä toisesta ihmisestä. Minulta puuttuu peili. Minua ei ole olemassa. Läheisriippuvaisuutta vai ihmisen biologista laumakäyttäytymistä? Tämä apina tarvitsee ystävän sukimaan turkkiaan...
Kaipaan kumppanin vuoropuhelua. Että edes joku uskoisi minuun, unelmiini ja kertoisi että olen hyvä ihminen, silloin kun en itse jaksa uskoa. Kun kukaan ei huomaa kuinka hyvää työtä teen, kun kukaan ei muista kehua. Kun kukaan ei muista halata ja sanoa, sinä olet ihana ja olemassa. Sinä olet arvokas. Miksi ihmiset unohtavat kuinka arvokasta ja tärkeää on huomata toinen ihminen ja sanoa, minä uskon sinuun?
Naisena alamittainen, apinana ilman sukijaa....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti