MINÄ olen TÄRKEIN

Yksi. Puuh! Kaksi! Puuh! Kolme. Puuh! Ja niin edelleen, puuh, puuh. Tämä neiti heitti tänään viltin lattialle, kaivoi vanhat fysioterapeutin ohjeet esille ja alkoi tekemään vatsa-, selkä- ja reisilihasliikkeitä. Koira tuli vierelle katsomaan, että mitä se akka lattialla makoilee ja puhisee. Kun herralle osoittautui ettei mitään mielenkiintoista leikkiä tai syötävää ollut tarjolle, hän asettautui pään viereen henkiseksi tueksi laskemaan, että emäntä pysyy laskuissaan eikä yritä huijata. Tai mitä nyt vähän siinä saattoi kelliä selällään toivoen parasta, että käsi sattuisi ohi mennen rapsuttamaan masua.

Olen monella tapaa miettinyt oman elämän muutoksia ja mitä sitä haluaa ennen kaikkea tehdä yhdellä ja ainoalla elämällään. Suuria kysymyksiä. 

Tänään minulle tuli yksi lause mieleeni; "Minä olen tärkein". Kaikin tavoin, niin fyysisesti, henkisesti ja ammatillisesti, MINÄ olen TÄRKEIN. Ja niinhän sen kuuluisikin olla. Kun kaikki muu on riisuttu pois, jäljelle jää vain MINÄ. Jos minua ei ole, mitä sitten on olemassa? 

Menneinä viikkoina milloin mikäkin paikka on minussa ollut krenkallaan ja tänään muistin fysioterapeuttieni sanat, että jos haluan etten löydä itseäni pyörätuolista 40 -vuotiaana, minun on pakko pitää itsestäni huolta. Toinen taas on sanonut, että jos ikinä haluan tulla raskaaksi, minun tulisi olla huippu kunnossa, jotta kykenen kantamaan lasta 9 kuukautta. Ja nyt katselen kivistäviä käsiäni, joita matalapaine ja kostea sää laittaa särkemään. Olisikohan aika katsoa totuutta silmiin ja todeta, etten minä ainakaan parempaan suuntaan ole menossa ja nyt MINÄ olen TÄRKEIN elämäni kannalta. 

Jos uskaltaa katsoa totuutta silmiin, on minun pakko myöntää ettei kehoni tule jaksamaan puutarhurin rankkaa, fyysistä työtä kovin montaa vuotta. Muuten ehkä, mutta käteni ovat valitettava osa, joita on vaikea fyysisesti vahvistaa. Jännetulehdukset ovat jättäneet oman jälkensä. 

Haluan kuitenkin tehdä fyysistä työtä ja pitääkseni pääkoppani kunnossa, minun tulee liikkua joka päivä. Fyysisen olotilan ja henkisen mielen kunnossa olemisella on vahva yhteys. Uskoisin että olen oppinut sen nyt kantapään kautta. 

Luonnollakin on suuri merkitys minulle ja minusta tuntuisi kauhealta, jos joutuisin suljetuksi sisätiloihin enkä voisi hyödyntää kaikkea oppimaani. Aivan kuin heittäisi 7 vuotta opiskelujani ja elämääni pois. 

Minulla on aikaa. Olen antanut itselleni aikaa tämän vuoden. Mietin, olen avoin uusille ajatuksille ja mahdollisuuksille, eri ihmisille. Eiköhän elämä heitä jotain tämän neidin eteen. Kun ottaa elämää kiinni kädestä, elämä ottaa sinua kädestä kiinni. Uskon näin.

Hepsankeikka

Kävelin eilen koiran kanssa ulkona ja tunsin itseni jotenkin ihanan hassuksi. Haistelin ilmaa, siinä tuoksui kukkiva tuomi, norjanangervojen ylimakea tuoksu, leikattu ruoho, nokkonen, pölyävä hiekka ja notkelmien kosteus. Mietin tätä tuoksujen kimaraa ja sen tuomaa hilpeyttä. Mitä tämä kaikki on? Lopulta keksin, että ilmassa tuoksui VAPAUS. Ja tunsin itseni 16-vuotiaaksi.

Tuoksuassosiaatiot ovat ihania. Ne saavat muistoja esiin ja hyviä tunteita, tai huonoja, mutta enimmäkseen hyviä. Vapauden tuoksu sai minut kaivamaan pyörän esiin ja karauttamaan vauhdin hurmaan. Kuuntelin vanhoja kappaleita C-kasetilta! Tunsin itseni nuoreksi, ihanaksi ja niin naiseksi!

Tänä aamuna heräsin hymy huulilla, joka leveni kun kävin puntarissa. Kiloja on tippunut, mittanauha näyttää 3 cm vähemmän niin lantiolta kuin vyötäröltäkin. Siis verrattuna siihen mitä se oli reilu kuukausi sitten. Tänään on ihanaa olla minä! Ja on myös ihanaa nauraa kihertäen itsekseen :) Olla ihan hepsankeikka !

Auttava naapurin setä

Pohjalainen temperamentti pääsi taas valloilleen, kun vauhdin hurmassa viiletin kesän ensimmäiselle pyörälenkilleni ja ketjut jäivät jumiin ensimmäisen kilometrin kohdalla, niin että stoppi tuli äkkiä. Siinä oli armas 15-vuotias rautahepo vähällä saada sellaiset potkut ojanpohjalle, että pöpelikkö olisi vain pöhissyt ja kahahdellut. Tällaisen vapauden lennon äkinnäinen siipien katkaisu oli sellainen pettymys, että teki mieli hyppiä tasajalkaa ja huutaa kurkku suorana kaikki isojen poikien opettamat pahat sanat. Suutuspäissäni marssin kotia noutamaan sievää työkalupakkiani ja ottamaan renkaan irti ja sen jälkeen taas kiroilemaan, kun vaihteet eivät takuulla menisi ekalla yrityksellä paikoilleen. Kuten eivät menneetkään.

Siinä vaiheessa naapurin kiltti setä tuli tarjoamaan auttavaa kättä, vaikka perjantai-illan pienessä tuiskeessa olikin. Ketjut saivat uuden rasvapläjäyksen, vaihteistoa hieman rukattiin ja kaikki olennainen tuli puhuttua eli töistä, pyöräilystä, suvusta ja ihmissuhdestatuksestakin. Eli miksei se oma ukko tullut auttamaan naistaan hädässä..
Kaiken tämän selvityksen jälkeen tämä tyttö pääsi viimein kirmaamaan vapauteen!

Joskus ihmisten hyvyys saa kiitollisen mielen tulvimaan. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja minun naapurini, vaikka ovatkin osa hieman maistia nauttineitakin ympäri viikkoa, ovat suorastaan kivoja! Joskus mietin että mihinkäs sitä onkaan tultu muutettua, mutta täällä asuvat ihmiset ovat mukavia perusduunareita, rehtejä ja auttavaisia ihmisiä. Milloin on minun autoa työnnetty lumihangesta ja nyt korjattu pyöräkin!

Joskus hyvyys voi olla jotain ihanan pientä!

Apina

Naisena alamittainen... Siltä tänään tuntuu. Hormonit voivat vaikuttaa hieman olotilaan. Tuntuu kuin iho olisi ohuen ohut, liian ohut tähän maailmaan, täynnä mustelmia.
Miksi kukaan ei voi ottaa syliin ja pitää siinä hetken? Kertoa että olen hyvä ihminen, arvokas juuri tällaisena. Pitää sylissä niin kuin pientä lasta pidetään, käsi päätä silittäen, keinuttaen ja hyräillen.

Laskeskelen mielessäni ja ynnään vuosia. Siitä on 5,5 vuotta, kun olen ollut viimeksi näin kauan ilman toisen ihmisen kosketusta. Minä olen ihminen, joka elää koskettamisesta. Vaikka vain viattomasta, ystävän eleestä. Toisen ihmisen kosketus kertoo, että minä olen olemassa, olen tässä.
Ihminen peilaa itseänsä toisesta ihmisestä. Minulta puuttuu peili. Minua ei ole olemassa. Läheisriippuvaisuutta vai ihmisen biologista laumakäyttäytymistä? Tämä apina tarvitsee ystävän sukimaan turkkiaan...

Kaipaan kumppanin vuoropuhelua. Että edes joku uskoisi minuun, unelmiini ja kertoisi että olen hyvä ihminen, silloin kun en itse jaksa uskoa.  Kun kukaan ei huomaa kuinka hyvää työtä teen, kun kukaan ei muista kehua. Kun kukaan ei muista halata ja sanoa, sinä olet ihana ja olemassa. Sinä olet arvokas. Miksi ihmiset unohtavat kuinka arvokasta ja tärkeää on huomata toinen ihminen ja sanoa, minä uskon sinuun?

Naisena alamittainen, apinana ilman sukijaa....

Voihan Känkkäränkkä-noita!

Se on tulossa. Känkkäränkkä-noita. Olen tuntenut sen hiippailun ja kiertelyn, vilahtaa peijooni silmäkulmassa ja sitten taas katoaa. Vierailun oireita ovat pihinä ja puhina, pienet kytevät kekäleet silmissä, jotka alkavat hehkua kuumemmin, kun alkaa kiukuttamaan. Kalvava halu syödä kaikkea hyvää, rasvaista ja on aivan sama mitä on tullut luvanneeksi ruokavalion suhteen. Kaikki-tänne-heti-nyt!

Menstruaatio, menkat, kuukautiset, puolukkapäivät, Voi Vittu-päivät, naiseuden ylpeys. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja yhtä monta suhtautumistapaa, riippuen jokaisen naisen yksilöllisyydestä tuntea nämä päivät. Muistan mitä tuskaa ne olivat teininä, kunnes menkoista tuli vain jotain, jotka yllätti vierailullaan. Nyt vanhempana kun hormonit ovat tasapainottuneet, olen alkanut tuntemaan paremmin omaa rytmiäni. Jotenkin olen vain tyytyväinen ettei minun tarvitse tällä hetkellä syödä mitään ehkäisypillerityyppiä. Saan tuntea kuinka kehoni toimii.

Vielä 5 vuotta sitten en kokenut menkkojen aiheuttavan mielialan muutoksia, mutta nyt... Voihan Venäjä sentään! Kun kuukautisvuoto on päättynyt, olo on hieman noivea. Vähän kuin olisi nukkunut hyvät unoset eikä haluaisi vielä heräillä. Ärsyttää vielä hieman. Sitten keho alkaa herätellä ja asiat ovat ihan hyvin kaikin suhtein. Ja mitä lähemmäs päästään ovulaatiohetkeä sitä iloisempia ja nauravaisempia ollaan, ja herran jestas sitä ihon kaipuuta ja seksin nälkää. Ovulaatio tulee ja menee, ja sitten viikko ennen kuukautisten alkamista, alkaa se Känkkäränkkä-noita vierailemaan silmäkulmassa. Nälättää ja suklaanhimo yltyy, laiskottaa, kiukuttaa. Ja silti haluaisi päästä syliin. Mutta kun se ukko on nyt loukkaantunut jostain tiuskasusta... Ja sekin ärsyttää. Mitä se nyt noin mököttää?! Ei sen kuulu mököttää. Mä tahdon syliin ja tinttasta samalla sitä nenään. Ja sitten alkaa kaikki kiukuttamaan niin, että haluaisi hyppiä tasajalkaa. Jossain vaiheessa hyppimisiä alkaa jo naurattamaan.. ja haluttamaan.

Tätä rataa mennään kunnes alaselkään tulee juuri se tietty juilinta, josta tietää että tänään tai viimeistään huomenna ne alkavat. Sitä jo oikeastaan toivoo, että vuoto alkaisi, pääsisi näistä kiukunpuuskista eroon. Eka vuotopäivä on epämiellyttävä kun sattuu alavatsaan ja välillä haluaisi vain kaivautua peiton alle kuumavesipullon kanssa ja olla liikkumatta koko päivään. Muistan erään päivän, kun hyvä kirja ja joulun jälkeinen konvehtirasia pelasti hengen. Kirjaimellisesti. Mieheltä ei sitten mitään sympatiaa herunnut. Loppu meneekin vain pienessä mörrimöykky hengessä. Ja taas kierto alkaa alusta.

Lainaan tähän lopuksi erään ystävän exän tokaisun. " Kyllä ne raketteja osaa lähettää kuuhun, mutteivat saa naisten hormoneja kuriin". Tiedä sitten oliko kyseinen herra saanut tinttasun vai  ymmärtävän katseen naiseltaan... Miehet, meillä oikeasti on joskus vaikeaa!

Ahdistusta

Kuluneen viikon ajan mielessäni on ollut yksi ja aika selkeä ajatus; " Tätä minä en halua elämältäni." Teen työtä, josta pidän, mutta en pidä siitä kuinka väsyneeksi tunnen itseni työpäivän jälkeen. Olen kuin kuiviin puristettu tiskirätti, joka vain haluaa kavuta sänkyyn nukkumaan ja lepäämään. Tiedostan että näin kevätkauden alkaessa on odotettavaakin, että kunto ei ole sama ja jo kuukauden päästä olen paremmassa kunnossa enkä niin väsynyt. Silti minua vaivaa ajatus siitä, että teen työtä ja annan kaiken energian johonkin, josta saan vain lämmintä kättä ja palkan kilahtamaan pankkitilille. Jos olen vain väsynyt kaikesta työstä, on aika miettiä muita keinoja tehdä sitä.

Puutarhatyön sanotaan olevan terapeuttista, mutta heti kun siihen lisätään kiire ja tavoitteet, se menettää terapian määritteet ja muuttuu samanlaiseksi puurtamiseksi kuin mikä tahansa työ. Minulla ei ole halua vaihtaa alaa, mutta haluaisin löytää sen inspiroivan innon pulpahdukset, joita minulla oli vielä opiskelujen alussa.

Minua ahdistaa taas, kun ajattelen kuinka voisin tienata itselleni elannon. Minusta tuntuu etteivät tavalliset ratkaisut ole niitä, joita minun tulisi suorittaa ja joiden mukaan kulkea. Mistä sitä voisi löytää itseensä tarpeeksi rohkeutta hiljentää se kriitikon pentele ja repäistä jotain aivan hullua ja katsoa mihin se tie veisi?