Peppuangstia

Tiirailen peilikuvaa keho puolisolmussa ja kieli keskellä suuta. Vielä vähän vääntöä ja sitten puuskahdan alistuneesti ja kierähdän kuin korkkiruuvi takaisin normaaliin asentoon. Jos nainen olisi suunniteltu tiirailemaan takapuoltaan peilistä, hänen selkärankansa olisi tehty paljon joustavammaksi kuin kakkosnelosen lautakasa. Eli siellä on ja pysyy.
Syy tällaiseen korkkiruuvi-imitaatioon löytyy tuskastumisestani takapuoleeni, tuohon naiseuden kukkaseen, jota on siunattu runsaanlaisesti. Yritän sinnikkäästi uskotella itselleni, että se on kohonnut 2,5 viikon ajan kestäneen 9 tunnin jokapäiväisestä askeltamisesta. Ja koska mittanauha näyttää suurempaa lukua kuin 2 viikkoa sitten ja kuitenkin mahdun taas työhousuihini, toivon olevani totuuden ihanilla porteilla.

Jokaisella naisella on oma fiksaationsa johonkin osaan kehostaan ja siitä kannetaan vaikka salaakin hieman huolta. En ole tässä asiassa poikkeus, vaikka tunnen olevani onnellisessa asemassa sen suhteen, että olen useimmiten törmännyt miehiin, joiden mielestä murheenkryynini on jotain aivan ihastuttavaa. Huokaisen ja katson uudelleen peilikuvaani. Siellä on ja pysyy, kaikki tämä. Muistan vanhan juopon sanat kun olin teini-ikäisenä jakamassa mainoksia. " Anteeksi neiti. En halua sanoa tätä mitenkään loukkaavasti tai pahaa tarkoittaen, mutta teillä on aivan mielettömän ihastuttava takapuoli. On jotain, josta ottaa kiinni."

No niin kaikki peppumiehet, täällä olisi nyt jotain josta ottaa kiinni!