Ironia kukkii 100%

Tänään maailma kaatuu kaupan korkokenkähyllyn edessä. Mieli tekee parkua täydeltä tuutilta, kahmia kaikki ihanat korkokengät syliin ja antaa kaiken ikävän ja surun tulla ulos. Tämmöinen linkkaava invalidi paska!
Korkokengät ovat minulle jotain, jota ei osaa edes sanoin kunnolla kuvata. Ne ovat olleet aina jalassa, ne ovat sama kuin naisellisuus. Ne pistävät pepun oikean asentoon, asenteen kohdalleen ja naiseuden pulppuamaan. Korkokengät ovat sama kuin olla nainen. Tällä hetkellä lonkka ei kestä koroilla keinumista, sillä se laittaa lantion pyörimään liikaa. Ja jos lonkka jaksaisikin, niin päkiän luut ovat aivan yhtä muusia, että tuskan kiljaisut vain raikavat, jos yrittää ottaa askeleen. Tämä on sitten niin saakutin väärin!!!!!!!!!!

Koti matka menee niin parkuen ja kyyneliä nieleskellen, ettei löydy rajaa sille pahalle mielelle. Kodin rappuset kolmanteen kerrokseen linkutetaan ja ruokakassi tiputetaan lattialle. Nyyhkimistä ja kiukun purkausta, kunnes ei enää jaksa muuta kuin alkaa nauramaan tätä elämää. Nikotellen nauru kumpuaa puhdistavasti ulos kehosta. Elämän ironia kukkii. Ei tätä jaksa, jos ei osaa nauraa!

Arjen pieniä nautintoja

Viimeiset muutamat päivät ovat olleet hyviä päiviä kaikin puolin. Olen pystynyt kävelemään suhteellisen normaalisti. Tänään kävin setterini kanssa aamukävelyllä antaen aistien nauttia ilman kuulaasta, korvia kipristelevästä tuntemuksesta. Syysaurinko lämmittää suloisesti ja tuoksut täyttävät nenäni ihanilla tuoksuilla. Maatuvat lehdet, havupuiden tuoksu, maan kosteus...

Eilen poikaystäväni yllätti minut ja tuli aamulla kylään. Hän halusi vain nähdä minut. Kävimme kävelyllä koiran kera ja nautimme syysaamusta. Iltapäivästä kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja nautin kirjojen ihanasta  pölyisestä tuoksusta. Kasasin ison kasan mukaani romanttista hömppää ja muita mielenkiintoisia kirjoja. Kotona tein suloisen lämpimän pesän sohvan nurkkaan ja uppouduin kirjoihin. Kynttilät levittivät lämmintä hehkuaan, teemuki lämmitti mieltä ja käsiä, muutama suklaapala suli suuhun kielen päälle. Kuuntelin pitkästä aikaa vanhoja kappaleita koneelta. Musiikkiassosiaatioita.. Kumma kuinka jotkin musiikit saavat mielen hehkumaan lämmöstä ja rakkaudesta. Olin ollut hyvin rakastunut, kun viimeksi kuuntelin samaa artistia. Nyt kappaleet saavat mielen hymyilemään, vaikka rakkaus olisikin muuttanut muotoaan.

Viime päivinä olen pohtinut paljonkin omaa naisellisuutta. Olo on kaikkea muuta kuin naisellinen ja ihana. Huomaan antaneeni liikaa valtaa kivulle ja reumalle. Oma maailma on hyvin pieni tällä hetkellä. Haluan olla ihastuttava ja vetovoimainen nainen, joka vain lanteet keinuen valloittaa maailman. Alan saada tarpeeksi kivusta, väsymyksestä, oman itseni laiminlyönnistä. Minun rinnalla on nyt hieno mies, haluan olla hänellekin mielenkiintoinen ja hauska ihminen, enkä vain mököttävä ja nuriseva akka.

Mietin että mistä se naisellinen olo taas tuleekaan. Se tulee tyttöilystä ja kiinnostuksesta omaan ulkonäköön ja hyvinvointiin. Naisellisuus tulee omissa nahoissa viihtymisestä, seksikkäistä alusvaatteista, hajuveden sipaisusta. Naisellisuus ja hyvä olo tulee lempimusiikista, kirjoista ja viihtyisästä kodista. Kukista ja arjesta nauttimisesta. Kyvystä nauraa ja flirttailla. Naisellisuus tulee monesta asiasta. Mmmhnnn, taitaa olla aika sukeltaa oman naisellisuuden ihastuttavaan maailmaan...

Kirjoittaessa itselleen, unohtaa kirjoittavansa myös muille. Sitä unohtaa, että joskus ja jossakin, sitä voi antaa toivoa, iloa, naurua, tukea tuntemattomille ihmisille ilman että on tietoisesti läsnä. Minulla ei ole minkäänlaista tietämystä asiasta seuraako kukaan blogiani, nauraako joku jutuilleni, saako joku lämpöisen virtuaalisen halaukseni ja hellän hymyn. Ja joskus, löytyy ystävän kommentti, rohkaisu ja hymy, joka tekee mielen iloiseksi ja piristyksen päivään.

Hymyilen ja tunnen oloni nöyrän sanattomaksi. Että me kaikki ihmiset olemmekin ihania, halauksen arvoisia!

Job well done

Joskus tapahtuu outoja asioita ja yksikin sana tai teko voi napsauttaa henkisiä asioita paikoilleen. Kävin tällä viikolla psykologin luona ja sinä päivänä ymmärsin tärkeän asian. Vielä keväällä määritin itseäni kaikilla niillä lapsuuden traumoilla, epävarmuuksilla ja tuskalla. Minä olin " Broken Doll". Minä olin sama kuin kokemani tuskat, olin sama kuin jaloissani lojuvat sirpaleet. En halunnut ketään uutta ihmistä lähelleni, sillä en jaksanut selittää kenellekään kuin rikkinäinen minä olen ja mikä minut on saanut rikki. Jossain vaiheessa oikein pohdin, että kuinka voi saada jonkun uuden ihmisen tajuamaan mikä minä olen, näkemään minun palaseni. Minä olen rikki, koska olen kokenut sitä ja tätä ja tämä ihminen on tehnyt minulle tätä ja tuota...

Eilen huomasin itsessäni muutoksen. Minä olen minä, tässä ja nyt. Minulle on voinut sattua kaikenlaista, mutta ne asiat ovat vain muovanneet minusta tämän mitä olen juuri nyt. Ja kuitenkin, ne asiat eivät ole sama kuin mitä olen tällä hetkellä. Haavani alkavat arpeutumaan. Ne eivät enää sanele minun käytöstäni, minä päätän itse kuinka reagoin tilanteisiin. 5-vuotias tyttölapsi ei enää ole johtajan pallilla sanelemassa. Aikuinen minä yrittää ottaa välimatkaa ja päättää kuinka haluan nyt reagoida tilanteisiin, joihin ennen sukellettiin tunteella, vanhojen muistojen pakottamana.

Joskus kauan sitten kysyin sydämen suuruudesta. Koska sydän on tarpeeksi suuri rakastamaan ihmistä juuri sellaisenaan ja päästämään lopulta toisen menemään? Minun sydämeni taitaa olla nyt tarpeeksi suuri.  Keskustelu exäni kanssa sai oloni tuntemaan vapaaksi. Kaikki ne asiat, jotka sain suhteessamme kokea, tekivät minusta minut. Hän on edelleen hieno ihminen, vaikka suhteemme ei toiminutkaan. Ystävyys meidän välillä ei ole kadonnut, mutta se on muuttunut. Tieto reumastani sai hänet järkyttymään, mutta hänen reaktionsa ja keskustelumme asiasta sai minut taas näkemään hänet yhtä hyvänä ihmisenä kuin aina ennenkin. Ympärillä olevia ystäviä, jotka tukevat ja välittävät, heitä ei ole ikinä liian paljon.

Ja nyt on tunne kuinka elämä olisi läimäyttänyt olalle ja virnistäen sanonut: " Job well done!"

Tänään huomasin että blogillani on uusi lukija, Norppa. Minulla on outo tunne ottaa hänet halaukseen ja puristaa tiukasti, kuiskuttaa korvaan lohduttavasti: " Minä uskon sinuun."

Pelon voittamisesta

Kävin tänään psykologin luona ihan vain päästelemässä höyryjä eli pulauttamassa kaikenlaisia asioita ulos pääkopasta mm. reumaan, ihmissuhteisiin ja koulutukseen liittyviä ajatuksia. Teki taas ihan hyvää saada ajatukset ulos ja ottaa niihin hieman etäisyyttä. Oli mukava tunne mennä psykologin luona niin, ettei ollut minkäänlaista akuuttia hätää tai pahaa oloa. Sen kun halusi vain puhua asioistaan.. Tunnin puhumisen jälkeen sain kuulla, että psykologista tuntui hyvältä se, että nyt kuulostan ihmiseltä, joka on oppinut ottamaan tulevat asiat sellaisenaan ja kykenee nyt itse päättämään miten niihin suhtautuu. Nyt minä vien asioita eivätkä asiat/ tapahtumat vie minua. Jostakin olen ammentanut itseeni uuden asenteen, että asioita sattuu ja tapahtuu, mutta se on minusta itsestä kiinni miten haluan tai kykenen niihin suhtautua.

Se ei ole edelleenkään helppoa. Kun pelottaa tai ahdistaa, tai kun haluaisi lakaista asioita maton alle, on yritettävä ottaa pelkoon välimatkaa ja käytävä puhelua itseni kanssa. Mikä minua pelottaa, siis aivan oikeasti, ihan kaiken sen pelon syiden alla. Lähiaikoina uudessa ihmissuhteessani sattui tilanne jossa sain mennä syvälle itseeni ja kysyä itseltäni, että mikä tässä tilanteessa pelottaa tai mikä asia nyt vaivaa. Kaikkien syiden takaa löytyi lopulta vain oma epävarmuus omasta itsestäni. Ja kun uskalsi keskustella omasta epävarmuudestaan kumppaninsa kanssa, tilanne laukesi siihen. Ei ollut tarvetta tehdä asiasta sen suurempaa asiaa tai rakentaa riitaa. Olen itseasiassa aika ylpeä itsestäni, 5-vuotiaan lapsen reaktiot eivät käynnistyneetkään, vaan vastuun otti aikuinen minä.  

Nauroin tänään oikein huolella, kun taas vanha viisaus putkahti esille puheissani. Pelkään ja inhoan asioita, joita en voi hallita ja jotka synnyttävät epävarmuuden tunteen. Mitä enemmän pelkään ja yritän hallita, sitä enemmän asiat luistavat persmäkeä alas vessanpytystä. Voiko sen ironisempaa olla kuin sairastua sairauteen jonka kulkua ja vakavuutta ei voi ennustaa, ja joka luo koko ajan pientä epävarmuutta elämään? Yläkerta koulii minua taas nauramaan asialle ja voittamaan omat pelkoni. Ehkä minussa on jotain vikaa päänupissa tai luonteessa, kun sisuuntuneena en voi antaa omille peloille valtaa. Mitä enemmän minä pelkään, sitä enemmän minua haastetaan voittamaan pelkoni. Universumilla on kiero huumorintaju...

VAARA! Positiivisten tunteiden ylikuormitus!

Juoskaa karkuun, pohjalaisakka köpöttää kiinni ja halaa!

Tänään on on ihan ärsyttävän hyvä päivä. Positiiviset energiat vain virtaavat ja tuntuu ettei kaikki mahdu tämän kehon sisälle, vaan energia vyöryy ulos nahoista aaltoliikkeellä. Hyvä päivä sanoa ystävilleen, että rakastaa heitä oikein kovasti! :)

Syytä positiivisuudelle ei ole, joskus vain herää hymyillen ja pelkkä oleminen naurattaa mahan pohjasta asti.

                        

Noita-akan epikriisi

Tänä aamuna ulkoilutin koiran ja pääsin lääkärille asti ihan itse, hissuksiin pyöräillen. Saavutus sinänsä ja olin hyvin tyytyväinen itseeni. Siihen ne voimat loppuivatkin ja noita-akka pääsi vauhtiin. En uskaltanut puhua edes itsekseni etten olisi alkanut kiukuttelemaan kaiken kansan kuullen. Joskus tulee raja, jolloin haluaisi vain huutaa: " Piru vie, antakaa mulle nyt hoitoa. En jaksa enää tätä ainaista kipua! " Eihän se ole lääkärin syy, ettei hän voi antaa minulle oikeaa lääkettä ennen kuin olen käynyt reumalääkärin luona. Vielä kuukauden odotus edessä...

Eilinen polven magneettikuvauskeikka meni hienosti. Viikon päästä saan kuulla että mikä jalassa on ja pääsenkö niinkin helpolla kuin fysioterapeutin jumppatuokioilla. En haluaisi aloittaa enää uutta leikkausrumbaa. 

Tämän päivän positivismia: 

-Kesätyön palkka ei lopukaan vaan jatkuu työsopimuksen loppuun, pääsinpä töihin tai en. 

-Parvekkeella olevat pelargonit uhmaavat syksyä ja ovat täynnä nuppuja. 

-Mr. Darcy ja Ms. Bennet saavat aina toisensa, jokaisen katselukerran jälkeen.

-facebookissa aina joku ystävä jaksaa naurattaa kyyneliin asti jutuillaan.

-kaapissa on aina ainekset keskiyön suklaapiparien leipomiseen, jos uni ei tule.  

Suklaapiparifilosofiaa

Viime yö meni kivun takia valvoessa. Heti kun lonkka alkaa unohtaa ilmoittaa olemassaolostaan, niin on käsien ja jalkapohjien vuoro. Tai viime yö oli kokonaisvaltaista epämääräistä kolotusta joka paikassa, mihin vain kipu keksi mennä. Kun hyörii ja pyörii sängyssä eikä mikään asento tunnu hyvältä, kun kirjaakin on vaikea pidellä käsissä, niin on aika ryhtyä luovaksi ja keksiä jotain positiivista tekemistä.

Kun ei ole mikään kiire, tekemiselle antaa aikaa. Hidas kulku keittiöön, tavaroiden yksittäin nostelu kaapeista ja avot! Tämä tyttö alkoi tekemään suklaapiparitaikinaa kello 4.30 aamuyöstä!
Suklaapipareiden teossa ja paistamisessa on jotain mieltä rauhoittavaa. Kun tekee jotain mielekästä, ei sitä jaksa huomata jokaista vihlaisua sormissa tai muualla kehossa. Kun kaksi pellillistä tuoksuvia rauhoittavia oli saatu paistettua ja kuppi teetä juotua, oli hyvä kömpiä takaisin sänkyyn ja nukahtaa piparin muru suunpielessä...

Lähellä olemisen rohkeudesta

On harmaan pilvinen aamu, jostain kaukaa kuuluu ambulanssin sireenien ujellus. Kaikki tuntuu hyvin rauhalliselta, kuin pysähtyneeltä tähän hetkeen. Koirakin kuorsaa vieressä, kaikki tassut sojottaen taivasta kohden. On raukeaa vain olla.

Mietin luottamusta toiseen ihmiseen. Kuinka vaikeaa on joskus vain hypätä ilman turvaverkkoa ja luottaa siihen, että toinen ottaa kiinni. Minun elämääni on astunut uusi ihminen, joka herättää paljon uinuneita tunteita pintaan. Enimmäkseen mietin vain, kuinka paljon ihminen ottaa mukaansa entistä parisuhdetta ja kuinka paljon hän antaa sille valtaa. Joku viisas ihminen on taas sanonut, että se on ihan itsestä kiinni.

Jos entinen ihmissuhde on ollut rankka, kuinka kauan menee ennen kuin osaa ottaa uuden ihmisen ihan vain sellaisenaan, ilman ennakkoluuloja? Tällä hetkellä olen kokenut jokainen päivä jotain uutta ja yllättävää, joka on saanut minut hymyilemään. Kun on saanut tottua tietynlaiseen kohteluun, jota toiset voisivat tuomita huonoksi kohteluksi, on uusi suhde yllätyksiä täynnä. Niin normaalitkin asiat kuin kädestä pitäminen, voi tuntua yllättävältä ja tuoda hymyn huulille.

Itseäni jännittää, että osaanko nyt? Enhän vain pilaa tätäkin suhteen alkua... Olenko jo tarpeeksi ehjä, tarpeeksi valmis uuteen yritykseen? Kaikilla ihmisillä taitaa olla näitä ajatuksia uuteen parisuhteeseen ryhtyessä ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on nähnyt ja kokenut.

Tommy Tabermannilla on mielestäni aiheesta hyvä runo:

Tulla lähelle
vaatii sinulta voimaa,
paljon
väkevää voimaa
Olla lähellä
vaatii sinulta
rohkeutta,
paljon
paljasta rohkeutta
Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen

Hiljaisuuden jälkeen

Silence. Siinä on yksi lempisanoistani englannista. Se on kaunis ja kielellä pyörähtävä, suhahtava äänne. Viikon ajan minulla on ollut tunne, että minun kuuluisi taas alkaa kirjoittamaan. Kirjoita ja ole itsellesi tosi, sanoo jokin sisimmässäni. Anna hiljaisuuden nyt päättyä...

Kriitikon pentele on tullut taas kylään ja kuiskii kaikista niistä asioista, joista en voisi tai saisi kirjoittaa. Hymyilen hellästi ja potkin toista takapuoleen, Nyt sinulla ei ole mitään tekemistä minun päässäni, sanon ja jatkan kirjoittamistani.

Katsoa itseään peilistä, tarkasti, uusin silmin. Kaikki nämä nivelet, lihakset, jänteet, rakkaita. Silittää itseään, rakastaen, hellästi. Olla hellä itseä kohtaan, antaa anteeksi viat, hyväksyä. Nämä kädet ovat hyvät kädet, ne osaavat paljon. Ja tuo vasen polvikin, kaikkea sekin on kestänyt ja nähnyt. Nuo oikean jalan varpaat, paljon tekin olette kantaneet. Ja oikea lonkka, paljon sinäkin olet venynyt ja vienyt minua eteenpäin. Jaksattehan vielä viedä minua paikasta toiseen, osaatte auttaa minua tekemään asioita? Pidetään huolta toisistamme, te minusta, minä teistä.

Kipu on asettunut asumaan tähän kehoon. Tällä hetkellä koko ajan läsnä, muistuttamassa. Mihinkään ei ole niin kiire, kaikkialle mennään omaa vauhtia. Asiatkin tapahtuvat, mutta omalla painollaan.

Reuma.

Paljon ajatuksia mielessä, mutta kaikkia ei osaa pukea sanoiksi. Huolta, hyväksyntää, pientä masennusta, levottomuutta, rauhaa, lempeyttä.

Huomaan, että on päiviä, jolloin aina ei kykene siihen mihin yleensä. Joskus sattuu liikaa, joskus on liian jäykkä ja on otettava rauhallisesti eteen tulevat asiat. Joskus on mieli maassa ja haluaisi vain nurista kaikesta. Toisinaan kiukuttaa oma itsensä. En halua olla vain kipua ja nurinaa. Nauru on vain kaivettava sieltä jostain ja opittava nauramaan omalle kömpelyydelle.

Mielessä on ollut paljon kuinka oma naisellisuus muuttuu vai muuttuuko? Kuinka paljon kyseessä on vain asenne? 10 cm koroille on vain sanottava hyvästi ja luovuttava niiden tuomasta ihanasta hurmasta. Eräällä tavalla huvittaa kuinka kevään ajatukset ruokavaliosta ja liikunnasta ovat olleet vain valmennusta tähän hetkeen. Hyvä niinkin. Ihan kaikkea ei tarvitse keksiä uudestaan.

Olenko minä naisena yhtään sen vähempi? Se mitä olen vuosien varrella oppinut, on se että oma henkilökohtainen naiseus on koko ajan muutoksessa. Se ei ole milloinkaan jähmettynyt samaan muottiin. Me naiset olemme muuttuvaisia olentoja. Eräällä tavalla olen valmis seikkailuihin, kaikkeen siihen muutokseen mihin reuma voi minut viedä. Minä olen vahvempi nyt. Tärkeintä on määrittää itse itsensä, eikä antaa reuman määrittää minua.