Elämän kanssa, käsi kädessä

Ilma seisoo, niin kuin ajatuksetkin. Painostava, kuuma ilma tunkeutuu ihohuokosiini, tukehduttaa. Jazzin laiska rytmi vie jonnekin kauas, pois tästä paikasta. En osaa paljoakaan miettiä tällä hetkellä.
Kävin aamusta lääkärin luona kipeytyneen lonkkani takia. Lonkan niveltulehdus oli tuomio ja viikon sairasloma ukaasilla etten saa mennä omia nurkkiani kauemmaksi. Lisäksi passitus jatkotutkimuksiin. Kaikkine kolotuksineni lääkäri alkoi epäilemään että minulla saattaa olla jonkinlainen nivelsairaus. Sain kuukauden kestävän hevoskuurin tulehduskipulääkkeitä, jotta tulehdus saadaan rauhoitettua ennen uutta tutkimuskertaa ja veritestien tulosten tietämistä.

Mietin. Mitä sitten jos saan tietää sairastavani 27-vuotiaana jonkin asteista reumaa?

Tämä vuosi on sisältänyt monenlaisia muutoksia elämässäni, joten osaan olla vielä aika tyyni ja rauhallinen. Reuma on jotain jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Enää se ei ole välttämättä mikään kauhea tuomio, vaan reuman hoito on edistynyt huomattavasti Suomessa viimeisen 10 vuoden aikana. Jokaisella reumaa sairastavalla ihmisellä tauti on omanlaisensa. Elämä on ihan elämän arvoista, vaikka ehkä hieman tai paljonkin toisenlaista kuin terveellä ihmisellä.

Pohdin. Jokainen päivä joka ei satu ja jolloin voi tehdä rakastamiaan asioita, on päivä jolloin saa olla kiitollinen. Joskus elämä muuttaa asioita ja ihmisiä. On vain muututtava elämän kanssa, käsi kädessä.

vuorten keskelta

Istuskelen keittion poydan aarella ja katselen islantilaisia lumipeitteisia vuoria. Tata matkaa on odotettu kauan, jo muutaman vuoden ajan ja viimein loydan itseni taalta huokaisemassa mielenrauhan tuomasta helpotuksesta. Joskus on lahdettava kauemmaksi paastakseen lahemmaksi itseaan. Tai ainakin minun tapauksessani. Tama on minun kolmas matkani Islantiin ja hammastelen edelleen kuinka ihminen voikin loytaa sielunsa kodin jostain hyvinkin yllattavasta paikasta. Kun taman neidin paa alkaa olla liian taynna  ajatuksia ja tarvitsen paikan jossa hengahtaa ja saada asiani uusiin mittasuhteisiin, loydan silloin itseni istumasta joltain islantilaiselta maen nyppylalta katselemasta maisemia. Silloin on sydan ottanut ohjakset kasiinsa ja vie omistajansa paikkoihin, joissa on hyva olla.

Vuorissa on jotain hyvin rauhoittavaa. Ne ovat vain siina, sulkevat kulkijan syliinsa ja antavat rauhan. Mihinkaan ei oikeastaan ole kiire, ne kertovat jos vain osaa kuunnella hiljaisia kuiskauksia. Asiat tulevat ja menevat, mutta loppujen lopuksi asiat aina jarjestyvat. Niissa on jotain pysyvaa, joka lohduttaa mieltani ja saa minut tarrautumaan juuri tahan ohitse kiitavaan hetkeen. Huomaan taas itsestani saman kauan opitun viisauden, etta ollakseni ihminen itselleni, on minun joskus vain jatettava kaikki taakseni ja mentava. Hetket ovat enemman lasna minulle, kun mikaan ei ole kunnolla fyysisesti pysyvaa. Tarvitsen paikan, majakan jonne palata ja joka pitaa minut kiinnitettyna, mutta onni tulee muutoksesta, vaikka se tuntuisikin hyvin pelottavalta.