Buddhan hymy

Istun sängylläni, jalat ristissä, kädet polvieni päälle ja hengitän. Laitan kaiken huomioni ja energiani hengittämiseen ja rauhoitun. Hengitän ja hengitän, tunnen kuinka kaikki muu vain katoaa ja olen vain olemassa. Meditoin.

Ei, en ole ryhtymässä buddhalaiseksi enkä minkään muunkaan uskonnon kannattajaksi, päätin olla vain avoimin mielin ja kokeilla jotain uutta. En ole ikinä meditoinnut ja ajatuskin meditoimisesta tuntui jotenkin oudolta ja hankalalta. Miten ihminen voisi olla hiljaa, antaa kaikenlaisten ajatusten vaijeta pääkopastaan ja olla vain läsnä tässä hetkessä?

Se oli itseasiassa yllättävän helppoa. Kokeilin eilen ensiksi 15 minuuttia. Ihan pieni hetki, se ei vie minulta mitään suuria ponnistuksia tai aikaa. Aloitin hengittämisen seuraamisesta ja seuraavaksi kuvittelin itselleni juuret jotka kiemurtelevat maaperään, ottavat ravintoa ja energiaa. Sitten kasvatin itselleni lehdistön ja kurkotin taivaalle, aurinkoa kohti. Olin vain ja hengitin. Aika katosi jonnekin ja kun päätin meditoinnin, oloni oli hyvin rauhallinen ja virkeä.

Tänään kokeilin hengitystä mantran Ham-sa, Minä olen Se, tahdissa. Se oli vain mukava kokeilu, josta yllättäen sain energian virtaamaan. Minun kämmeniäni kihelmöi ja minulla oli valtavan hyvä olo. Yllättäen tunti meni ohitse kuin tähdenlento. Tällä kertaa mieleni yritti keksiä kaikkea kivaa viihdykettä ajan kuluksi, mutta se että lempeästi vain patistin toisen leikkimään jonnekin muualle ja palasin Ham-sa mantraan, pääsin takaisin rauhallisuuteen. En voi uskoa kuinka helppoa tämä alku on ollut.

Meditoinnilla on suurempiakin tarkoituksia, itsensä kuuntelemista, sielun kehittämistä jne. mutta tällä hetkellä minulle riittää se rauhan tunne jonka saan. Olen rentoutunut, hieman unelias ja hymyilen. Nyt alan ymmärtämään miksi Buddhapatsaat aina hymyilevät. Huomaan hymyileväni kun meditoin. Minun sisimpäni hymyilee Buddhan hymyä.

Kaikki on mahdollista

Hämmentyneenä ajatuksesta " kaikki on mahdollista", istahdan tietokoneen ääreen ja alan kirjoittamaan. Tulen juuri kallonkutistajani luota ja olo on WOW, sillälailla häkeltyneen kuiskatusti lausuttuna. Wou...

Olen alkanut juuri lukemaan kirjaa nimeltä "Ajattele itsesi hyväksi", kirjoittaja on Annastina Vrethammar. Hän kirjoittaa ajatustemme voimasta luoda oma elämämme ja kaikki se mitä vedämme puoleemme. Itse asiassa ei ole minulle mitään eräällä tavalla uutta, olen tiedostanut kyllä asian tässä vuosien varrelle, mutta en ole suhtautunut asiaan mitenkään paneutuen. Se kirja on ollut hyllyssäni jo vuosia, mutta en ole kokenut että olisi aika ottaa sitä esille. Uskon, että niin kuin opettajat, niin myös oikeat kirjat kertovat koska on aika tarttua niihin. Nyt on tullut se aika elämässäni, jolloin avaan tämän kirjan.

Olen kokenut kai aina elämässäni, että on sula mahdottomuus tuoda yhteen sisäisen maailmani kaksi persoonaa ja heidän halunsa. Olen yrittänyt tasapainotella heidän välillään ja ajoittain tehnyt itseni onnettomaksi, kun eläessäni toista elämää, toinen tärkeä elämä on jäänyt ilman huomiota. Maalla asuessani ja paikoillani ollessa, olen kaivannut matkustelua, uusia maisemia ja ihmisiä, seikkailuja. Ja seikkailessani olen kaivannut itselleni juuria, perhettä, pysyvyyttä, turvapaikkaa johon palata. Ja nyt joku ihminen sanoo, että kaikki on mahdollista. Minä voin ja minulle olisi itseasiassa hyväksi, jos pyrkisin löytämään tapoja elää omalla tavallani.

Olen aina elämässäni valinnut kahdesta tavasta toimia, sen kolmannen. Se ei ole ollut helppoa elämää, mutta se on ollut minun näköistä elämää. Aina on pitänyt etsiä jokin aivan toisenlainen tapa tehdä asioita. Joitakin vuosia sitten minuun iski mieletön pelko omasta pärjäämisestä. En uskonut, että ELÄMÄ kannattelisi minunkin siipiäni. Olin pakokauhun partaalla. Siitä lähtien olen pitänyt itsepäisesti kiinni normeista, asioista joiden mukaan ihmisen tulisi elää. Ne voivat olla hyvinkin keksittyjä "normaaleja" normeja, kunhan ne eivät petä altani. Olen myös voinnut henkisesti hyvin pahoin ja masentunut syvästi pakottamalla itseni olemaan jotain mitä en ole.

Ja nyt ihan oikea elävä ihminen sanoo, että kaikki on mahdollista. Minä voin yhdistää kaksi minun sisäistä maailmaani ja tavoitella unelmiani. Kaikki on vain " järjestely kysymyksiä ". Wou...

Sain kotiläksyn. Minun tulee kirjoittaa unelmiani paperille, aivan niin kuin tein peloillenikin ja sitten minun tulee katsella niitä. Usein pelot niin kuin unelmatkin, eivät ole niin suuria tai pelottavia, tai tällä kertaa liian mahdottomia, kun ne on laitettu paperille. Kun ne ovat paperilla, on paljon helpompaa alkaa miettiä kuinka toteuttaa niitä kuin antaa jonkin epämääräisen vain velloa ajatuksissa.

Aivan samaa kirjoittaa Annastina Vrethammar. Tiedostaessaan omia tunteita ja tarpeita, määritettäessä ne tarkalleen, universumilla on tilaisuus laittaa asiat tapahtumaan. Epämääräisyydellä ei saavuteta kuin epämääräisyyttä.

Alan tekemään kotiläksyäni. Kerrankin olen jossakin hyvä! Siis ihan WOW!

Armoa ja kuohuviinin kuplia

Edessäni lautasella kököttää ihana lettu, räiskäle, lätty. Ja tämän herkun päällä kasa valkoista ja ilmavaa, synnillistä kermavaahtoa ja kasa vadelmahilloa. Katson sitä kuin kauneinta taideteosta, tarkastelen sen täydellisyyttä jokaiselta suunnalta, huokaisen ja käärin rauhallisesti rullalle. Se on niin kaunis!
Nautin kuinka vaaleanpunainen sekoitus tursuaa letun päädyistä, kun leikaan palan ja vien sen nauttien suuhuni. Täydellinen aamun aloitus.

Ostaa kuohuviinipullo ja poksauttaa se hyvän ystävän seurassa. Nauttia romanttisesta hömppäelokuvasta ja kikattaa ystävättären kanssa kilpaa niin kuin pienet tytöt tirskuisivat. Me kaikki olemme kuin pieniä tyttöjä, meillä kaikilla on vapaus.

On ihanaa löytää armo. Vielä ihanempaa on antaa itselleen armoa. Joskus ihmisen on käytävä kallonkutistajalla, joka muuten on aivan ihana ihminen, antaakseen ja saadakseen itselleen luvan olla armollinen.

Leivoksia ja marenkiunelmia

Selailen juuri kirpputorilta ostamaani uutta leivoskirjaa. Niin juuri, LEIVOSKIRJAA. Pyörittelen silmiäni ja alan hekottamaan. Olinko se juuri minä joka eilen manailin, kun housujen nappi on alkanut ihmeellisesti kiristämään? Ei suikaan....

Rakastan leivoksia, niiden tuoksua. Rakastan niiden leipomista, esille tarjoamista, sitä ilmettä joka leviää ihmisen kasvoille, kun makuhermot ovat saamassa orgasmia. Istuin eräänä päivänä pitkästä aikaa kahvilassa ja nautin tilanteesta, kun sain tarkkailla muita kahvilassa asioivia nautinnon etsijöitä. Nuoret tytöt, lapsia vielä kaivavat vakavan ilmeisinä kukkaroa käsilaukustaan kuin kopiot vanhempien tyttöjen, jo naisiksi varttuneiden naisten toimista. He tilaavat asiantuntevasti jäätelöannoksensa myyjättäreltä ja pohtivat vakavissaan mikä olisi paras paikka nauttia heidän makuhermojen nautinnoista. Nuoret äidit ovat kokoontuneet yhteen yhden pöydän ääreen, ja siinä samalla kun nauttivat kahvista ja leivoksistaan, he antavat pienet palat herkkujaan lusikallaan vieressä istuville lapsilleen, joku heistä on vielä pieni vauva.

Vanhemmat rouvat keskustelevat keskenään, nostavat kahvikuppin hetkeksi huulilleen ja laskevat sen sitten takaisin lautaselle. Heillä ei ole minkäänlaista kiirettä mihinkään. Kahvilan toiselle puolelle kokoontuvat pyöreän pöydän ritarit, miehet jotka jokainen aamu kokoontuvat kahvilan nurkassa sijaitsevaan pyöreän pöydän ääreen. He lukevat rauhassa päivän lehdet, keskustelevat päivän aiheista ja nauttivat toistensa seurasta.

Minua kiehtoo tämä kahviloiden ilmapiiri, sen sosiaalinen vaikutus ihmisiin. Nautin kun saan seurata naisten rituaalia ja huomata kunka se siirtyy seuraavaan sukupolveen. Se on tärkeä rituaali, johon panostetaan.

Olen saanut kuulla kuinka minua on rohkaistu aloittaamaan oma kahvilayritys ja niin on sanonut ihmiset, jotka tarkoittavat sitä mitä sanovat. Tietenkin tarvitsisin koulutusta ja harjoittelua, mutta minulla olisi kykyjä ja rakkautta. Olen vain mahdottoman hyvä puhumaan itseni ulos unelmista, jotka olisivat mahdollisia.
Miksi omiin unelmiin on vaikea uskoa?

Nähdäkseen

Joskus elämässä tarvitaan koiran pusuja, romanttisia elokuvia ystävän kera, avattuja kuohuviinipulloja ja hengellistä hömppää selviytyäkseen. Ja ajoittain on itkettävä silmät päästään, käytettävä talouden kaikki nenäliinoiksi kelpaava paperi ennen kuin on tarpeeksi kykenevä näkemään tarpeeksi kirkkaasti. Ottaa toinen ihminen kämmenelleen, tarkastella häntä joka puolelta ja ymmärtää, sinä olet vain sinä. Minä olen vain minä. Ei ole suurempaa totuutta.
 Kun on katsellut toista, on valmis katselemaan itseään ja tajuamaan, kuinka ihmiset ovat kuin kemiallisia alkuaineita. Sellaisina täydellisiä, mutta yhdessä reagoidessaan voivat aiheuttaa räjähdysvaaran.

Antaa tuska ja kipu pois. Miksi minä niitä enää kannan mukanani? Mitä sellaista ne voisivat minulle enää antaa, että taakkana niitä kantaisin mukanani, muistelisin ja kärsisin? Minä annan teidät pois, luovutan teidät kuin lahjan. Tässä ne ovat, kaikki loukatut tunteet, pienet kivut ja säryt loukkaantuneista sanoista. Tässä ovat kaikki ikävät muistot. Minä en tarvitse teitä enää. Näkemiin.

Minä hymyilen. Ollakseen rohkea, tarvitsee vain rakastaa. Ja rakastaakseen, on oltava rohkea.

Mittasuhteita

Räytymispäivä.. Termi joka on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Röllillä on räytymispäivälaulu ja siitä se on tullut koko perheeni termi. Räytymispäivä - termi selittää kaiken. Ja kun Räytymispäivä iskee, on aika kaivaa laatikoiden pohjalta Röllin laulu-cd ja saattaa elämä oikeisiin mittasuhteisiin. Loppujen lopuksi, kaikki on ihan hyvin ja minulla ei ole mitään hätää.

Itsensäpelottelemislaulu

Kun ilta saapuu ja varjot metsässä pitenee
On aivan varmaa että silloin siellä joku hiippailee
Kun varjoon katson puun oksalla huomaan pääkallon
Mut kun tarkemmin katson niin näänkin vain jalkapallon

Ja puun takana huomaan kun joku mua väijyy
Ja luonteeltaan se otus lienee tuhma sekä häijy
Voi hirmuinen otus jos sä minut mukaasi kaappaat
Mut kun tarkemmin katson siellä onkin vain vanhat saappaat

Kun tarkasti mä kuuntelen niin kuulen
Pelottavaa murinaa ja luulen
Se on varmasti karhu joka siellä murisee
Mut kun tarkemmin kuuntelen
Se on oma maha joka kurisee

Ja tuolta kulman takaa varmasti joku kurkkii
Sen häijyt silmät vain vaanivasti mua urkkii
Voi kauhistus sen täytyy olla jättiläisrotta
Mut kun tarkemmin katson niin
Sehän onkin minun vanha potta

-Rölli-

Lady terveyskeskuksessa

Tänään tuli hetki, jota olen odottanut jo jonkin tovin. Menin terveyskeskuksen lääkärin vastaanotolle saadakseni lähetteen sairaalan ortopedille ja siten leikatun polveni magneettikuvaukseen. Byrokratian kukkaset ovat aina onnistuneet ällistyttämään minua, mutta jos tämä on ainoa tapa päästä kunnalliseen hoitoon, niin sitä on parasta vain täyttää byrokratian vaadittavat kaavakkeet ja tyydyttävä osaansa.

Olin valmistautunut tehtävääni kiitettävästi. Mukanani oli kaikki tarvittavat paperit, olin kehitellyt mielessäni sanatarkan selityksen ja historiikin kaikkine sukuvaakunoineen ja traagisine juonenkäänteineen. Olin jopa ollut tarkka aamuisen pikkuhousujen valinnassakin. Muistan äidin opastuksen, että hienolla leidillä on aina siistit alushousut, jos joutuu yllättäviin tilanteisiin.

Viimein nimeäni huudettiin ja valmistauduin koitokseen kuin ylioppilaskirjoituksiin. Lääkäri oli vanha ja lihava, ilme aika yrmeä, kun sopotin historiikkia. Lopuksi tuloksena oli lyhyt tokaisu ettei heillä mitään magneettikuvia oteta.

Ääh! No ei tietenkään. Haluan vain lähetteen sairaalaan. Kiitos.

Kuin valmistautuneena kunnon oppilaana vetäisin paperinipun esiin ja tohtori tutkaili sitä hetken. Tuomio oli: " Ok, anna likkojen ottaa kopiot, laitan lähetteen eteenpäin."

Mitä!? Enkö joudukaan riisumaan housujani, esittelemään huolella valittuja alushousuja ja häpeämään, kun en ennättänyt ajella säärikarvojani? Kaikki tämä valmistautuminen kuitataan pelkällä olankohautuksella.
No, en nyt välttämäti olisi halunnut joutua tämän lääkärin kopeloitavaksi, mutta silti nyt jotain pitäisi saada 13,70 € vastineeksi! Ei tässä nyt ihan turhasta aleta maksamaan...

Tuohtuneena marssin huoneesta ulos ja annan 50- vuotiaan "tyttösen" kopioida potilashistoriikkini. Matkalla kotiin alan hymyilemään ja naureskelemaan itselleni ja käytökselleni. Tässähän ollaan kuin vanhemmat terveyskeskuksen leidit, vaaditaan rahalle vastiketta tai muuten heittäydytään käytävälle ulisemaan.

Naureskeluni saa aikaiseksi uteliaita vilkaisuja ohi ajavilta kuskeilta. Nonih! Yksi kylähullun maine lisää...

Rimakauhua

Rimakauhu iskee, kun sitä vähiten odottaa. Samoin suru. Ja sisäinen kriitikon pentele.
Kirjoittaminen antaa minulle voimaa, mutta kuinka voi kirjoittaa surusta ilman, että siitä tulee liian henkilökohtaisesti koettavaa? Vai onko tässä taas kyseessä suomalainen kasvatusmentaliteetti, ettei surua saa ilmaista ja jos ilmaisee sen varsinkin näin julkisesti blogikirjoituksena, niin se on jotenkin hävettävää? Surun kuuluu olla henkilökohtaista ja sitä ei saa jakaa, tai siitä ei saa vihjaista ulkopuolisille. Suomalainen nainen tai mies puree hampaansa yhteen ja kestää sen kuin talvisodan veteraanit kannaksella. Sisulla siitä selvittiin ja turha on tulla nurkumaan, ajattele kaikkia niitä rajalle haudattuja sankareita. Eivät hekään sortuneen.

Milloin surusta poistuu häpeän tunne tai syyllistäminen, milloin siitä tulee tässä yhteiskunnassa hyväksytty tunne, jonka saa ilmaista julkisesti? Kuinka usein muut ihmiset kääntyvät syrjään, kun joku suree tai itkee julkisesti? Me annamme surijalle oman rauhan ja tilan,jätämme hänet yksin, kun ehkä paras tapa olisi mennä ja rutistaa toinen syliin ja jakaa hänen surunsa. Missä menee yksityisyyden kunnioittamisen ja hylätyksi tulemisen raja?

Surua ei ole helppoa käsitellä, varsinkin kun sen yhdistää eroon, kuolemaan tai menettämiseen. Ihmiset oppivat jo lapsesta asti kohtaamaan surua ja pieniä menetyksiä. Elämän varrella niitä riittää ja nämä kokemukset tuovat mukanaan varmuutta selviämisestä. Surun käsittely vie aikansa ja jokainen ihminen käsittelee omaa suruaan henkilökohtaisella ja omaan persoonallisuuteen kuuluvalla tavalla. Ei voi tuomita kuinka surua tulisi käsitellä. Se on henkilökohtaista ja siinä kuuluisi antaa jokaiselle se yksityisyyden kunnioittamisen tila.

Sureminen voi olla vaikeaa itse surijalle, mutta myös lähipiirille. Kuinka suhtautua lähimmäisen suruun, kuinka antaa tilaa surulle, mutta myös muistuttaa surijaa, että elämä jatkuu ja suruun ei saa jäädä asumaan? Missä menee se raja, jolloin surevan ihmisen elämään saa puuttua ja milloin antaa tilaa? Kuinka surua saa ja voi käsitellä?

Minulle menettämisen suru on uusi asia ja siten vaikea käsittää. Tietenkin olen menettänyt asioita tai unelmia, kun jokin ei ole toiminut tai onnistunut. Mutta ihmistä minä en ole menettänyt. Kyllähän isovanhempani ovat poistuneet tästä elämäntasosta, mutta sen osaa jotenkin ymmärtää. He olivat vanhoja ja oli  heidän aikansa lähteä. Muuten olen ystävien kohdalla pitänyt heitä joko käsivarren mitan päässä, tai sitten he ovat minulle hyvin tärkeitä, vaikkei ihan läheisiä. Minä olen aina lähtenyt ensiksi, jottei minua itseäni jätettäisi.

Nyt minä olen menettänyt ystävän, joka opetti minulle kuinka hyvä on jäädä hetkeksi paikoilleen ja luottaa, antaa ihmisille mahdollisuus. Minä rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni, ja ensimmäisen kerran uskalsin laskea suojamuurit ja olla alaston sieluuni asti. Hymyilen ja kiitän häntä siitä.

Olla kiitollinen. Olla kiitollinen siitä kaikesta ilosta ja surusta, joka on kasvattanut minusta minut. Kiitollisuus kuuluu suruun, myös viha ja pettymyksen tunteet. Nauru ja itku, voimattomuus ja ylpeys. Tärkeintä taitaa kuitenkin olla kyky antaa itselleen anteeksi ja rakastaa itseään. Rakastamalla itseään, rakastaa toistakin eikä mikään katoa kokonaan.

Kun suru tuli kylään

Tänään on tullut päivä, jota olen odotellut tulevan. Päivä, jolloin voi sureminen alkaa.

Erostani on kulunut 43 päivää eli 6 viikkoa ja yksi päivä. Niin kauan olen ollut kuivilla huumeestani, ystävästäni, maailmani navasta. En ole vielä antanut itseni surra, itkeä, vaan olen lukinnut kaiken sisääni odottamaan päivää, jolloin olen hieman vahvempi.

Tänään ei itseironian kukkaset kukki, ei ole voimia olla hauska. Minulla on ikävä ystävääni.
Kykenen hyväksymään meidän kahden eron, sillä se oli parasta meille kummallekin että erosimme, kun vielä olimme ystäviä ja välitimme toisistamme. Meillä oli vain erilainen arvojärjestys elämään.

Se mitä kaipaan, on ystävä. Se mihin petyin oli, että se kuinka jokin niin ulkoinen seikka voi olla tärkeämpää kuin minun ystävyyteni. Mutta se ei vähennä minun ikävääni ystävääni kohtaan. Ei vaikka kuinka pettynyt olisinkin. Minä kaipaan ystäväni.

Ystäväni sai minut nauramaan vaikka olisin ollut kiukkuinen kuin ampiainen. Me keskustelimme ihan kaikesta. Aamiaiset venyivät joskus toista tuntia kun aloimme keskustelemaan jostain päivän aiheesta tai arvoista, estetiikasta, ihmisluonteista.. Me nauroimme samanlaisille asioille, rakastimme musiikkia, elokuvia, aamulehden lukemista sängyssä. Rakastimme hyvää ruokaa, viinejä, kaikkea esteettistä ja intohimoista. 

Tänään minä suren. Suren ystävääni, minun sielunveljeäni. Tänään minä suren.

Alter ego, sankariainesta...

” Sanotaan, että jokaisen lihavan työn sisällä asuu laiha tyttö. Minun kohdallani se on suklaapupu , tosin pupu on hyppinyt pois jättäen vain jälkeensä kaiken suklaan.

Tällä hetkellä seison Choco Heaven – konditorion tiskien edessä hyperventiloimassa raskaan suklaan tuoksun huumaavassa tilassa. Tilanteesta ei paljon puuttuisi, jos alkaisin kieriskelemään maassa ja puhumaan kielillä, mutta silloin en saisi mahdollisuutta näyttää suurin piirtein täysijärkiseltä asiakkaalta ja pyytää myyjättäreltä valkosuklaahipuilla ja vadelmilla täytettyjä suklaaleivoksia. Koska minulla on suurisuuntaisia suunnitelmia niiden leivosten suhteen, päädyn pyyhkäisemään valuvan kuolan suunpielistä ja hengittämään syvään. Tarkistan sivuilleni josko mahdollinen itsehillinnän pettäminen on saanut huomiota, mutta onnekseni voin huokaista helpotuksesta. Konditorion pöydissä muut asiakkaat ovat syventyneinä kuka keskusteluihin, kuka kahviinsa itkemiseen, kun suklaiset makunautinnot ovat räjähtäneet kitalaen takaosiin ja aiheuttaneet naispuolisissa asiakkaissa hurmioituneen tilan.

Lasihyllyille asetellut suklaa-, juusto-, ja kermakakut sekä muffinsit, leivokset ja pikkuleivät tarjoavat jotain mieltä rauhoittavan hengellisen tilan, jos ensiksi iskevästä hyperventiloimistilasta pääsee jalostetummalla valaistumisen tasolle. Alan saaman itsestäni otteen ja kykenen hallitulla mielentyyneydellä tilaamaan neljä kappaletta valkosuklaa-vadelma-suklaaleivoksia, mukaan kiitoksia vain!

Pyyhkäisen ovesta ulos raikkaaseen kevät ilmaan, tuntien itseni kuin parhaimmaksi sotapäälliköksi ryöstöretken jälkeen ja puristan leivospakettia komeaa rintamustani vasten. Ja se mitä sanoin suurisuuntaisista suunnitelmista... Ja paskat! Suunta on kohti aurinkoista puistoa, jossa jollakin puiston penkillä on tilaa ja sitten...

Näyteikkuista heijastuu pyöreä nainen, kun kiihdytän vauhtiani eteenpäin kuin puuskuttava höyryjuna. Määränpää selvänä etenen niin keskityneesti etten huomaa kuinka sivukadulta ryntää mies ja tönäisee minua niin, että kallisarvoinen ryöstösaalis lennähtää käsistäni. Ja kuinkas muuten, kuin suoraan ohi kulkevan bussin alle!

Järkyttyneenä, rintoihin tarraantuneena voin vain katsella kuinka leivokset liiskaantuvat bussin pyörien alle. Järkyttyneessä olotilassa en kykene huomioimaan minuun törmänneen miehen anteeksipyyntöjä edes sen vertaa, että hyökkäisin raivoikkaasti sättien toisen kimppuun. Minun leivokseni, minun suklaavadelmaleivokseni!!!! ”

Joskus ihminen tarvitsee sankarinsa pelastamaan päivän tai olemaan absurdin hassu, kun ei itse siihen jaksa venyä.. Joskus liian vilkas mielikuvitus ei ole pahitteeksi elämässä :D

Kakuista allikkoon

Istun tietokeneen ääressä aurinkolasit silmillä näyttäen naurettavalta. Aurinko paistaa enkä halua hukata hetkeäkään tästä ihanasta valokylvystä. Tietenkin asiaa edistäisi se, että hilaisin takapuoleni ihan ulos asti ja veisin irlanninsetterini ulos. Raukka kun katselee myrtynein ilmein vierestä, kun tämä nainen ei saa itseänsä pois tietokoneen ääreltä.

Olen aloittanut taas lukemaan Mireille Guilianon kirjaa Ranskattearen ruokavuosi ja iloikseni huomasin, että lähikirjastosta löytyy hänen ensimmäinenkin kirja: Ranskattaret eivät liho. Taidanpa laittaa sille varauksen. Olen pienenpienellä tavalla edistänyt ruokaprojektiani alkamalla listaamaan huonoja ruokatapojani ja miettimään syitä siihen.

1. Minä hotkin ruokani enkä keskity ruokailuun, vaan luen aina jotain samalla.
2. En suunnittele millään tavoin viikottaisia ruokailuja, joten syön vain sitä mitä kaapista sattuu löytymään.
3. Syön vasta sitten, kun verensokerini on romahtamaisillaan ja tilanne alkaa muistuttamaan tilannetta,  jossa    PMS:stä kärsivä nainen on valmis kaappaamaan sipsirekan kynsiviilalla uhaten. Siinä tilanteessa leikki on kaukana!
4.Minulla on paha ja opittu asenne, että ruoka on vain jotain, jolla täytetään energiavajetta tai jotain, josta saa lohtua. Ruoasta nautitaan, mutta aina syyllisyyden täyttämin tuntein.
5. Ruoanlaitto on vaikeaa- asenne.
6. Ruokaan panostetaan vain, kun vieraita on tulossa. Arkena sillä ei ole väliä, kahvilla ja voileivillä pärjää.  
7.Lihavuus on sama kuin syöminen.
8. Ruoka tuo lohdun kuin lämpimä syli ja vie murheita pois. Jokavuotinen talvimasennus ei auta tätä tilannetta.

Siinä taisi olla ne pahimmat karikot, joihin kasahdetaan... Tosin täytyy lisätä, että opiskelijaelämän budjetilla ei shampanjaa ja kaviaareja ostella, mutta ei se ole esteenä hyvälle ruoalle, jos suunnitteluun käyttää hieman aikaa ja mielikuvitusta.

Minun perheessäni isä oli se ruoanlaittaja ja äiti leipuri. Sain itse sitten ne leipurin geenit ja ja tällä keholla, joka napsii jo kiloja pelkästä konditoriohyllyn katselemisesta, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Se olen voinut olla minä entisessä elämässä, joka päästi kuuluisat sammakot suustan: " Syököön kansa kakkuja! " Ja senhän jokainen tietää kuinka siinä jutussa kävi..

Olen varma ettei kukaan ystäväpiiristäni ole kovinkaan pahoillaan, kun leipuri Hiiva- kohtaus pääsee yllättämään ja pian alkaa kutsuja satelemaan teekutsuille. Onnellista olisikin kun se pysyisi sellaisissa mittapuitteissa, mutta kun suklaakakun saa melko vaivattomasti pyöräytettyä ihan ominkin voimin iltasella.
Jos jostain voi ylpeillä, niin en osta karkkeja tai sipsejä. Valmisleivonnaiset ovat edelleen yksi suuri kauhistus ja PALJON saa tapahtua ennen kuin minut saa ostamaan valmiskakkupohjan! Ennemmin helvetissä pistetään luisteluksi ja harrastetaan mäkihyppyä.

Voi kuinka ihanaa olisikin vain syyttää vanhempiaan ja huonoa kasvatustapoja, mutta kun ikä alkaa lähennellä 30 - vuoden rajapyykkiä, alkaa selitykset ontumaan. Omasta elämästä vastuunottaminen, huomaan sen alkavan omasta itsestä huolta pitämisellä.

Jos vain olen, tuleeko maaimanloppu?

Joka hetki nainen on vähän yli tai ali,
kiloissa ja senteissä, vuosissa tai vuosikymmenissä,
munasolujen määrässä tai laadussa,
rintojen nupuissa tai jo huipuiksi venyneissä,
kaikessa mahdollisessa, aina mitoilla ja painoilla laskemassa,
jatkuvasti hääräämässä, pala palalta itseään rakentamassa,
kuin sokea muuraamassa uunia,
sillä itsensä sisältä ei itseään näe,
näkee vain kuvat, jotka peiliksi asetetaan,
muuraa niistä sileää kaakelia ja boordia,
kiiltävää, virheetöntä ja hiekaksi hajoavaa.

Eikä parasta ennen päivämäärä koskaan täsmää,
lippuun merkitty aika on aina väärä,
ja kun nainen ajattelee, että nyt, juna on jo kaukana,
ihmiset hajaantuneet laiturilta, jäätelökioski suljettu,
asemapäällikön askeleet vaienneet ja viimeisen kuulutuksen kaiku
humisemassa viileään, tähdettömään yöhön.

Jos nyt pysähdyn tähän, nainen ajattelee,
jos vain olen, tuleeko maailmanloppu?

Jos annan menneisyyden ja tulevaisuuden täyttää,
riisun korsettini ja hattuneulani,
olen alasti, iho punehtuneena kuin vastasyntyneellä,
joka on vielä vailla tietoa siitä,
että on kätkeydyttävä,
valehdeltava vartalollaan, kasvoillaan ja ajatuksillaan
ja sanoillaan annettava himmeästi hohtavia esineitä,
hillittyjä kuin hansikkaan pehmeä keinonahka,
että ei kuolisi eikä maailmanloppu tulisi, että häpeä ei musertaisi,
että kukaan ei epäilisi muukalaiseksi,
joukon petturiksi, roviolla poltettavaksi.

Nainen avaa silmänsä.
asemalaituria viistävät harmaat ulsterit, kaninkarvahatut peittävät
jäkälöityneet hiukset, silmät kulkevat nappikenkien kärjissä.
Vieläkö hekin ovat täällä?
Silmikoiduissa kreppisukissaan,
purkulangoista kudotuissa villatakeissaan,
pahvimatka-arkut koukistuneissa sormissaan.

Vieläkö hekin etsivät, yrittävät löytää sitä hetkeä,
jolloin kelpaisivat itsellensä?
Ovat olevinaan kuin olisivat olemassa,
sillä johonkinhan on uskottava,
vaikka sitten kuolemanjälkeiseen elämään,
muuten tulisivat jalopeurat, käärmeet ja krokotiilit
polttaisivat kodin, riisuisivat alasti, mittaisivat katseellaan
ja sanoisivat : Sinä et kelpaa.

Kun elää ikuisesti, voi joskus kelvata.
se hetki voi tulla, pitää olla tarkkana,
äärimmäisen tarkkana,
mutta jos et ole, jos herpaannut ja annat lamppusi sammua,
ruumiisi hiutuu hiekkaan, valokuvasi katoavat, päiväkirjasi jäävät
ahnaita silmiä vaille ja aurinko sulattaa askeltesi varjot
eikä sinua enää ole.

 - Marjaana Aumasto -

Ensiksi ajattelin laittaa tämän runon Runopuu -blogiini mutta se tuntui sopivan paljon paremmin tänne.  

Niin, jos nyt pysähdyn tähän, jos vain olen, tuleeko maailmanloppu?  Jos riisun itseni alastomaksi ja olen vähän vailla, vähän liikaa, olen intohimoinen, olen tempperamentikas, olen kärsimätön, olen pelokas, olen surullinen, olen riemuikas. Tuleeko maailmanloppu?

Suklaaholisti ilmoittautuu kokoukseen..

Omenanpaloja lautasella ja suklaa huutaa kaapista: "Älä hylkää minua tänne!" Tässä alkaa tuntea itsensä huonoa omaatuntoa potevaksi äidiksi, joka on jättämässä rakasta lapsostaan tarhaan ensimmäistä kertaa. Suklaaholisti ilmoittautuu kokoukseen..

Kaalisoppakuurit kokeilleena, painonvartioiden punnitusjonojen karjalaumassa kulkeneena, kasvissyöjänä 7 vuotta olleena, katselen pääpyörien nykyisten dieettivillitysten perään. Ja huokaisen. En etsi nyt poppakonsteja, joilla tiputtaa ennätysnopeasti vyötärölle kertyneet lohtukilot pois ennen kevätauringon armotonta ja paljastavaa totuudenvaloa. Nyt riitti!

Valaisen aavistuksen tämän pyöreän vartalon historiikkia, joka esiintyy monina raskasuarpina ja pelastusrenkaina. Minun lapsuuteni henkinen turvattomuus sai minut jo 7 vuotiaana pyöristymään. Vanhempien avioero oli monien ongelmien äiti ja alku. Ruoasta tuli ihanan turvallista, sillä sai kaiken pahan olon hetkeksi pois, ruokaan saattoi uppoutua kuin turvalliseen syliin. Ja sitä jatkui ja jatkui, kunnes yläasteella sain jostain kumman syystä herätyksen ja kyllästymisen kaikkeen siihen tuskaan, jota kilot ovat minulle tuoneet kiusaamisen ja syyttelyn muodossa. Laihduin paljon ( 15 kg) ja mahduin kokoa 40 vaatteisiin hetken ajan.

Vuosien ajan olen ollut jojolaihduttaja. Elämän ollessa hyvää, olen ollut hoikka ja kaunis nainen. Lihava kun... No, vaikka sitä kuinka osaisi järjellisesti selittää itselleen, niin tuskan tuntiessa tämä tyttö tarttuu suklaaseen ja syö itselleen 2 sekunnin rakkauden olon. Kunnes tullaan mahalaskulla että läsähtää ja kovaa.

Viimeisessä suhteessa minut jätettiin sen takia etten ollut tarpeeksi laiha. LAIHA! Se että olisin ollut täydellinen tyttöystävä, syliavoinna ja vielä uskomaton seksuaalisuuden papitar, minut jätetään kun olen kokoa 44. Pahinta siinä oli, että olin niellyt sitä liian kauan ja tällä hetkellä, kun viimein saan haukottua happea keuhkoihini, tajuan kuinka aivopesty olen ollut.

Kaiken muun voin antaa helposti anteeksi, mutten tätä.

Olen käynnyt vuosien aikana monen monta itseni hyväksymiskamppailua ja viimein muutama vuosi sitten onnistuin antamaan anteeksi itselleni ja rakastumaan omaan kehooni, juuri sellaisena kuin se on. Nyt riisuessani kehoni riemukkaan alastomaksi, katselen ja sivelen itseäni ja nyökkään. Kaikki tämä! Ihan ikiomana, kaikki tämä ja isken silmää peilikuvalleni ja hekotan. Saamarin kaksilahkeiset, edelleen 2000-luvulla te yritätte määrätä millainen naisen kehon kuuluisi olla.

Pienin askelin alan sulattamaan sitä ikiroutaa, johon olen ollut jähmettyneenä viimeiset 4 vuotta ja katson peilistä itseäni. Kaunis päärynävartalo, pyöreänä ja kypsänä. En minä halua sinua väkivallalla muuttaa, vaan lempeydellä ja rakkaudella. Anteeksiantaen, sivellen kaikki ne haavat sileiksi, joita on vuosien aikana itseeni kertynyt. Voi kultapieni, nyt minä viimeinkin uskallan pitää sinusta huolta. Voi olla että joskus lyön sinua laimin ja joudun käymään pitkiä keskusteluja itseni kanssa, mutta nyt... Sinä olet kaiken sen huolenpidon arvoinen. Aina.

Joten poppaskonstit hylänneenä mietin uutta polkua, jolla edetä.
Sen pitää olla jotain mihin minä uskon, polun pitää johdattaa minut hyvinvointiin koko lopun ikääni. Se ei tule olemaan oikopolku vaan highway, kaikkine parrasvaloineen ja ilon shampanjan kuohuineen. Alan pyörimään nautinnossa ja hekumallisuudessa ja voida hyvin!
Ettekö usko että se voisi olla mahdollista? Minä uskon ja sehän on tärkeintä. Allekirjoitan sen viisaiden ihmisten sanoman että ruoasta saa nauttia ja kuuluu nauttia! Ruoka ei ole rangaistus täällä maan päällä. Mitä enemmän nautit, sen vähemmän syöt. Kun ruoka on jotain josta saa jo suupalalla orgasmin, onko tarpeen laittaa pystyyn orgiat?

Juu, juu.. Tiedostan että minun pitää tehdä paljon työtä emotionaalisen puolen suhteen, kanavoida pahaolo johonkin muuhun kuin ruokaan. Siitä tulee pitkä ja kivikkoinen tie, mutta silti... Tämä ruoka-asenne tuntuu minulta.

Kirjoitan, siis OLEN

Herääminen aamuyöstä ei ole sellaista josta kovinkaan välittäisin, mutta tänä aamuna huomaan pienoisen muutoksen itsessäni. Hymyilen vaikka väsyttäisikin. Mietin mitä haluaisin kirjoittaa blogiini, millaisen siitä haluaisin tehdä, millaisia jutun aiheita minulla on. Ja sitten tajuan, että elämästänihän minä kerron. Kirjaan ylös asioita joista nautin, riemastun, vedän herneet nenään. Kirjoitan, siis OLEN.

Sisäinen kriitikkoni on saamassa pultteja ja huutamassa tukkaa repien, ettei näin kuulu tehdä! Minun juttunihan ovat aivan surkeita eikä ketään kiinnosta lukea siitä mitä tai kuka minä olen. Tuollainen vain, mielenkiinnoton. Hah, taidanpa nostaa käden pystyyn ja näyttää sille keskisormea. Joskus siihen kontrollifriikkiin arvostelijaan ei tepsi muut kuin kansainväliset käsimerkit.

Mmhhnn.. Jokin osa minusta yrittää ärsyyntyneenä kertoa kuinka filosofian jauhaminen ei ole kovinkaan viihdyttävää tai mielenkiintoista luettavaa. Missä on se säkenöivä hauskuus ja huumorin kukkaset? No okei, myönnettäköön etten ole mikään Carrie Bradshaw..

Uskaltamisesta

Mietin tässä mitä uskaltaminen oikeastaan on? Kaikkitietävä Wikipedia määrittää rohkeuden uskalluksena tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai pelottelusta.

Uskaltamiseen liittyy varmuus omista taidoista, varmuudesta itseen toimivana ja kykenevänä olentona. Mitä enemmän uskaltaa ja luottaa omiin taitoihinsa ja kykyihin, sitä varmemmin voi onnistua. Ja se että uskaltaa tehdä jotain minkä tietää vaikeaksi, sitä enemmän saa itsevarmuutta kun onnistuu. Mutta on myös uskallusta tehdä jotain missä ei välttämättä onnistu ja oppia tekemistään virheistään. Oppiakseen henkilöllä on oltava perusluottamus elämään. Luottamus saavutetaan vain uskaltamalla.

Entä sitten jos jokin asia ei onnistu yrittämiskerroista huolimatta ja itsevarmuus haihtuu. Mistä silloin saa uskaltamisen voiman ja luottamuksen? Miten ihmisen itseluottamuksen saa rakennettua edes sellaiseen kokoon, että uskaltaa tehdä jotain pienen pientä ja edetä siitä onnistumisien kautta suurempiin tekoihin? Kuinka paljon itse henkilöstä ja hänen sisimmästään on kiinni kuinka helposti luovuttaa? Onko tässä nyt kyse positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisestä taistelusta? Ja kuinka paljon on kyseessä henkilön omasta uskosta? Mistä ihminen saa voimaa silloin, kun kaikki elämässä tuntuu menevän päin helvettiä, eikä voimia ole enää jaksaa?

Kun alan ajattelemaan kaikkea sitä mahdotonta mitä olen kohdannut lapsuudessani ja jonka kokeneena, voin aika myönteisesti todeta, että olen melko selväjärkinen. Pohdin, kuinka kaikesta on kuitenkin selvitty? Kyllä, kaikkea sitä joudun edelleen läpikäymään ja käyn varmaan loppuelämänikin, mutta mikä pala minussa on aina ollut estämässä etten ole tehnyt itselleni mitään peruuttamatonta? Mistä on tullut se usko ja rohkeus tarttua taas elämän kädestä ja puskea eteenpäin? Onko se pohjalaista pirullisuutta ja jääräpäisyyttä, kykenemättömyyttä antaa periksi vaiko jostain syvältä sielusta tuleva tieto ja voima muutokseen? Kyky antaa suuremmille voimille tilaa muuttaa minua. Onko siinä se minun vahvuuteni?

Joskus kauan sitten tilasin itselleni henkilökohtaisen horroskoopin ja tämä on ote siitä:

"Sinulla on onni kuulua siihen jengiin, jolle elämän suuret muutokset ja katastrofit ovat yhtä luonnollisia kuin toisille tarpeillaan käynti. Ei se aina ole niin esteettistä, mutta loppujen lopuksi helpottaa suunnattomasti. Sinulla on kaikki edellytykset päästä elämässäsi todella pitkälle pystyessäsi hallitsemaan näitä muille niin pelottavia muutosvoimia vaikka yhdellä kädellä. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää ettet koskaan voi pysähtyä paikoillesi ilman että ahdistus hyökkää kimppuusi kuin USA Husseinin Irakiin muutama vuosi takaperin. Yhtä vähän kuin Irakilla oli mahdollisuuksia selvitä tilanteesta voittajana yhtä vähän sinulla on mahdollisuuksia pysyä paikoillasi."

Mmhhnnn.. Pakonomainen tarve muutokselle, vaikka pelottaisi niin vietävästi ja taistelisi ajoittain sitä vastaan kynsin ja hampain. Muutos tulee aina. Onko se aina niin, että jokaisen on löydettävä se oma polkunsa ja mentävä sinne minne se vie,vaikka joutuisi sanomaankin hyvästit rakkaille ihmisille ympärillään? Kyky luopua ja muuttua, sitäkö tämä ihmisen tarkoitus kaikenkaikkiaan on?

Tänään, ei huomenna

" Niinhän sitä luulisi, että onneton olisin vuoksesi. Mutta tänään kumminkin heräsin hymyillen, vihdoinkin" - Egotrippi-

Tänään, ei huomenna. Sitä minä yritän. Tänään nauran ja hymyilen, tänään aloitan jotain uutta. Tänään, ei huomenna. Nyt on aika sukeltaa blogimaailmojen ihmeelliseen virtaan ja alan kirjoittamaan omaani. Nauran ja tunnen itseni Carrie Bradshawiksi, tosin kenkähyllyni vaatisi huomattavaa panostusta vaatehuoneesta puhumattakaan.

Kuka minä sitten olen? Se on hyvä kysymys jo ihan itsellenikin esitettäväksi. Olen 27- vuotias ( uusi silmäryppy on löydetty), päätin juuri 1,5 kuukautta sitten vaikean 4 vuotta kestäneen läheiriippuvuussuhteen ja haukon nyt henkeäni. Tämän hetkinen oloni on hieman kuin vastasyntyneellä, kaikki on uutta, kaikki on mahdollista. Ja monet asiat tuntuvat niin pirun pelottavalta. Mihinkäs tästä nyt?

Tänään kirjoitan julki, että tässä minä olen ja minua ei enää kumota kuin mukia ympäri ämpäri mäkeä alas. Tälle mukille kasvoi jalat ja mäen alta on parasta vain kavuta takaisin sinne ylös. Kun pohjalaista puukkojunkkarisukua oleva nainen päättää vihdoin ja viimein nostaa oman häntänsä pystyyn ja iskee silmää elämälle, on sitten parasta että elämä ottaa haasteen vastaan ja nykäisee minut takaisin kiertoradalle.

Jokainen päivä on mahdollisuus johonkin uuteen, taisin lukea sen jostain. Minulla on paljon uusia asioita joihin vain on ryhdyttävä, jotta omasta elämästä tulisi elämisen arvoista ja siihen löytyisi jonkinlainen tasapaino. Hyvin pelottavaa, mutta toisaalta olen aika utelias luonne. Tänään taidan uskaltaa nauraa hieman enemmän! Itsekseni.