Peppuangstia

Tiirailen peilikuvaa keho puolisolmussa ja kieli keskellä suuta. Vielä vähän vääntöä ja sitten puuskahdan alistuneesti ja kierähdän kuin korkkiruuvi takaisin normaaliin asentoon. Jos nainen olisi suunniteltu tiirailemaan takapuoltaan peilistä, hänen selkärankansa olisi tehty paljon joustavammaksi kuin kakkosnelosen lautakasa. Eli siellä on ja pysyy.
Syy tällaiseen korkkiruuvi-imitaatioon löytyy tuskastumisestani takapuoleeni, tuohon naiseuden kukkaseen, jota on siunattu runsaanlaisesti. Yritän sinnikkäästi uskotella itselleni, että se on kohonnut 2,5 viikon ajan kestäneen 9 tunnin jokapäiväisestä askeltamisesta. Ja koska mittanauha näyttää suurempaa lukua kuin 2 viikkoa sitten ja kuitenkin mahdun taas työhousuihini, toivon olevani totuuden ihanilla porteilla.

Jokaisella naisella on oma fiksaationsa johonkin osaan kehostaan ja siitä kannetaan vaikka salaakin hieman huolta. En ole tässä asiassa poikkeus, vaikka tunnen olevani onnellisessa asemassa sen suhteen, että olen useimmiten törmännyt miehiin, joiden mielestä murheenkryynini on jotain aivan ihastuttavaa. Huokaisen ja katson uudelleen peilikuvaani. Siellä on ja pysyy, kaikki tämä. Muistan vanhan juopon sanat kun olin teini-ikäisenä jakamassa mainoksia. " Anteeksi neiti. En halua sanoa tätä mitenkään loukkaavasti tai pahaa tarkoittaen, mutta teillä on aivan mielettömän ihastuttava takapuoli. On jotain, josta ottaa kiinni."

No niin kaikki peppumiehet, täällä olisi nyt jotain josta ottaa kiinni!

Ihania ristiriitaisuuksia

Nostan jalat pöydälle ja siemaisen kahvikupista, vedän kuvitteelliset savuhenkäykset sisään ja pitkään ulos, aah! Pala tummaa suklaata kielelle, nautin suljetuin silmin. Hitaasti, sieltä se tulee, makuhermojen orgasmi. Kahvia ja suklaata, taivaan mannaa.

Hymy karehtien suunpielessä aukaisen silmät ja pudistan naurahtaen päätäni. Ihana hekotus kumpuaa syvältä sisältäni ja meinaan keikahtaa tuolillani. Siinä sitä oltaisiin, selällään kuin rimpuileva kilpikonna ja koira nuuhkimassa, että mitäs nyt akka lattialla makoilee.. Mutta ei tällä kertaa, saan tasapainon takaisin ja asettelen itseni takaisin naiselliseen asentoon. Jalat pöydällä ja hymy huulilla.

Hymyilen itsekseni naisena olemisesta. Kuinka ihanan ristiriitaisia me naiset saammekin olla, mikä ihana vapautus! Puutarhurin ammatissa naisena oleminen on mielenkiintoista. Uniformuni koostuu raksahousuista, vanhoista huppareista ja öljykangastakista, mikä on jo nähnyt parhaat päivänsä. Työkenkäni ovat tomun ja ravan peitossa. Päivän päätteeksi tämä nainen on yltäpäältä tomua, likaa ja oksanpätkiä sotkeutuneena hiuksiin. Kuin kaunis, hyvältä tuoksuva kukkanen!

Astelen päättäväisin askelein ympäri työmaita, milloin mitäkin tehden ja lihaksia rääkäten, asennot kuin parhailta jooga-guruilta. Joskus pää alaspäin keho kolmessa mutkassa ja miettien: " Mitä hittoa olen taas tekemässä? "

Kerron salaisuuden. Nautin kun saan hypätä traktorin tai ihan minkä koneen hyttiin, survoa vaihteita ja tuntea hallitsevansa isot koneet ja niiden voima. Se on minun pienen hymyn väreen salaisuus. Sitä saa olla ihan äijä aina kun haluaa.

Äijänä olemisessa on myös huonot puolensa. Kun työkavereina on periaatteessa miehiä, on huono odottaa saavansa mitään erikoiskohtelua. Kun pyytää johonkin apua, minulle vain ojennetaan työkalut kouraan. Toisaalta naisena olemisen ihanuus astuu tällöin esiin. Olla äijä tarvittaessa, mutta on myös taitoa olla nainen miesten joukossa. Käyttää häpeämättä kaikkia naisten arsenaaliin kuuluvia aseita, siitä saa myös hymyn väreen huulille. Ei niin etteivätkö kaikki työmiehet jo tuntisi naiselliset temput, mutta kai se on heistä hauskaa katsella, kun heitän muutaman silmänräpsytyksen kehiin. Aivan yhtä hauskaa heillä tuntuu olevan, kun seuraavat hyvän välimatkan päästä kun tällä neidillä keittää milloin mikäkin asia yli. Välillä sitä tuntee olevansa yleinen taukokevennys. Mikä siinä on, että miehistä on kiva kokeilla kuinka pitkälle tällä neidillä venyy pinna ennen kuin tartutaan pajavasaraan?

Kaiken sen äijänä olemisen vastapainoksi on ihana heittäytyä vapaa-ajallaan täydeksi ladyksi korkeiden korkokenkien ja kynsilakkojen kera. Laittaa kaikenlaisia maailman kauneustököttejä nassuun ja uskoa, että yksi ryppy on voitettu. Pukeutua hepeniin ja sujauttaa hajuvettä korvan taakse, punata huulet riemun punaisiksi ja astella maailmaan lanteiden keinahdusten tahtiin.

Naisena oleminen kaikkine ristiriitaisuuksineen, kuinka hekumallisen ihanaa!

Oma kehu tuoksuu kukkasille

Puutarhurin töistä väsähtäneenä istahdan kirjoittamaan ja hymyilen. Norah Jones soi taustalla ja koira lepuuttaa päätänsä pöydän kulmalla. Elämä on ihan mallillaan, vaikka ajoittain on kahden viikon aikana tuntunut etten minä osaa mitään eikä mistään tule mitään. Olen hyvinkin epävarma monista asioista, mutta toisaalta osaan nykyään ottaa tunteet sellaisinaan kuin ne tulevat ja annan niiden mennä samaan menoon. Tänään oli tämän hetken viimeinen psykologin juttelutuokio. Eihän niitä ole ollut kovinkaan monta, mutta tuntuu toisaalta ihan hyvältä kun voi sanoa itselleen ja toiselle, että elämä taitaa ollaan ihan hyvin. Asioita tulee ja menee, mutta ne eivät vie enää mukanaan. Halin rutistus itselle!
On hyvä tunne siitä, että voin kuitenkin ottaa yhteyttä jos haluan jutustella asioista. Vaikka sitten kesänkin jälkeen. Taidan nyt antaa ajan hieman kulua ja katson sitten uudestaan.

Viime kirjoituksen jälkeen tämä pohjalaisakka nosti sitten itsensä sieltä suonsilmäkkeestä ylös niin että molskahti. Asiaa on auttanut paljon se, että aloitin jälleen fyysisen ja rankan työn, joka on niin mainio keino saada keho ja mieli  nollatuksi hassuista ajatuksista. Sadomasokistisesti nautin kun paikat ovat hellinä, mutta toisaalta, kuten tänään, mietin että olenko vain tyhmä kun olen ryhtynyt tähän työhön.. Siis helpommallakin sitä ihmiset tienaavat elantoansa. Mutta kuten olen huomannut tässä vuosien varrella, puutarhapuoli ammattina vetää puoleensa omalaatuista porukkaa. Kenelläkään ei ole aina ihan kaikki asiat kotona ;)

Nyt kun mieli alkaa olla sellaisessa kuosissa, että voi laittaa sitä energiaa muihinkin asioihin, niin olen nyt viimein alkanut hiljalleen toteuttamaan ruokataparemonttia. Aikaisemmin listasin asioita, joihin moni yritys kosahtaa, ja nyt olen saanut muutamaan jo otetta. Se on kummallista kuinka jo se, että tekee itselleen ruokalistan jääkaapin oveen, auttaa. Ja se että syö ihan rauhassa. Olen syönyt viikon aikana oikein hyvin, mutta huomattavasti paljon vähemmän vaikka olenkin rankassa työssä. Keho alkaa ilmoittelemaan koska se on saanut tarpeeksi ruokaa ja sitten on hyvä lopettaa. Ei tee mieli syödä itseänsä ähkyyn. Mielummin siirtää jonkin hyvän syömisen hieman myöhäisemmäksi, kun oikeasti tekee mieli ja silloin nauttii siitä ihan eri tavalla. Ennennäkemätön tilanne minulle!
Toinen halin rutistus itselle!

Kolmas halin rutistus voisi tulla siitä, että voin taas peiliin katsoessa sanoa itselleni kuinka nätti olen. Hetkellisen lamaannuksen ja itsetunnon pohjamudissa uinnin jälkeen, kykenen katsomaan itseäni ja olemaan kiitollinen kaikista toimivista kehon osista ja hymyilemään itselleni armollisesti. Täältä sitä noustaan!

  

uusia makuja jääkaappiin

Tuli juuri käytyä koiran kanssa pitkällä lenkillä. Ihan oli reppu selässä ja eväät ja vesipullo mukana kumpaisellekin. Ja myös kaikki maailman tropit näin kevään alla. Siitepölyllergia on uusi asia, jonka kanssa nyt alan opettelemaan elämään. Vielä edellisellä viikolla se tuntui olevan asiaa suurempikin huoli ja takuulla sain kaikki ystäväni tylsistymään kuoliaaksi asiasta viestiessäni, mutta nyt alkaa olla jo valoisampi olo. Lisäksi olen alkanut epäilemään ettei vehnä ole ihan parhaimpia ainesosia, joita minun tulisi laittaa kehooni. Se mieletön turpoaminen ja paha, henkinen olo ei ole sen arvoista. En ole nyt laittamassa itseäni totaalilakkoon tai alkamassa hysteeriseksi vehnän välttäjäksi, mutta näin olen pohtinut että minulle olisi parasta jos vähentäisin sitä minimiin. Viime kesän kokemuksista viisastuneena, muistelen sitä euforista oloa kun olo oli niin pirteä, sutjakka ja tyytyväinen, kun olin jättänyt vaalean viljan pois ja täyttänyt aukon monipuolisilla vihanneksilla. Ihmekös tuo, jos on parempi olo!

Kun ei syö vehnää, ei  tule syötyä niin paljon leivoksia ja herkkuja, eli sokerinkin käyttö tippuu vähemmälle, valkoinen leipä jää vähiin herkkuhetkiin ja vatsa alkaa toimimaan, kun sinne laitetaan kuitupitoisia vihanneksia. Olen syönyt nyt viikon ajan enemmän salaatteja ja tänään pitkästä aikaa höyrytin kasviksia munakkaan rinnalle. Ai että se oli hyvää! Miksi sitä unohtaa kuinka ihania kasvikset ja vihannekset voivat olla?
Lisäksi olen alkanut taas syömään maustamatonta jogurttia hunajan kera. Naminami.. Siihen vielä marjoja pakkasesta, niin jo on paljon parempaa kuin kaupasta ostettu sotku, jota kehdataan kutsua jogurtiksi!

Tämä kaikki sai nyt alkunsa siitä, kun katsahdin peiliini ja huomasin kuinka näytän kuin olisin raskaana kaikesta vatsan turpoamisesta ja kilojen kerryttyä. Vielä muutama kuukausi sitten näytin ihan hyvältä jopa oman mittapuuni mukaan. Siis tietenkin pyöreältä, mutten sellaiselta jonka kuvajaista haluaisin välttää katsomasta. Nyt tällä viikolla, kun sovitin työvaatteitani ja totesin etteivät ne mahdu päälleni, ymmärsin että nyt on aika nostaa se pohjalaisakka suonsilmästä ja lopetettava se kaiken maailmojen huolien märehtiminen. Minä kun aina murehdin sen ruoan kera ja sehän alkaa näkymään ja tuntumaan. 

Kaikkein huvittavinta tässä kaikessa on, että minulla on oikeastaan hauskaa. On hauskaa kulkea koiran kanssa vähän pitemmillä lenkillä, niin kuin tänä aamuna. Oli hauska aloittaa puutarhurin työt viikon alusta ( sen allergia kohtauksen tosin olisin voinnut heivata kankkulan kaivoon), olen kipeä ja huonossa kunnossa, mutta silti jotenkin sadomasokistisella nautinnolla verryttelen lihaksiani ja nautin kuinka kehoni alkaa taas toimimaan talven toimettomuuden jälkeen.

Nyt taidan alkaa suunnittelemaan uutta sisältöä jääkaappiin ja lähteä ihan ajatuksen kanssa ostoksille ennen kuin kaupat menee lakkoon perjantaina. Kansa tarvitsee leipää ja sirkushuveja!

Sydämen suuruudesta

Siemailen kahvia ja yritän heräillä. Lueskelen vanhoja tekstejäni ja hymyilen surullisesti. Olen viettänyt sisäisiä hautajaisia viimeisen viikon ajan ja alan olemaan väsynyt. En ole kyennyt kirjoittamaan mistään, asiat tuntuvat liian henkilökohtaisilta jaettavaksi. Ja silti on ollut tarve saada surun tunteet ulos itsestäni.

Rakkaus on hassu juttu. Jos kykenee katsomaan toista silmiin ja näkemään toisen riisuttuna, ilman kaikkia niitä asioita, jotka ovat aiheuttanut välirikon kahden ihmisen välille, tajuaa mitä oikea rakkaus voi olla. Rakkaus johon ihmishormonit tai -kemiat eivät vaikuta. Katsoa toista silmiin, hyväksyä toinen sellaisenaan kuin toinen on ja tajuta, kuinka kaunis ihminen onkaan. Sitä rakastaa. Rakastaa sydämensä pohjasta.

Se olisikin kaunista, jos tuohon samaan kykenee silloin, kun toinen on siinä silmien edessä. Kun oma ego ja loukatut tunteet eivät pääse mutkistamaan tilannetta, tai kun itse tajuaa tarvitsevansa jotain muuta kuin mitä tämä upea ihmissielu voisi minulle tarjota.

Pohdin. Milloin ihminen on niin suuri sydämeltään, että kykenee rakastamaan ihmistä, hyväksymään toisen sellaisena kuin toinen on ja silti kykenee päästämään toisen vapaaksi maailman tuuliin?