Naurun etsintää

Pimeys alkaa vaikuttamaan mieleen ja alan kaipaamaan aurinkoa, kaikkea kirkasta, turkooseja värejä, hassuja juttuja jne. Blogin taustakin sai muutoshalusta osakseen. Luuranko Jack Skellington on taas päivittäin naurattanut tietokoneen ruudulla.

Kaamosmasennus on salakavalaa. Kun kaikki on ihan hyvin muuten, niin masennusta ei ole helppo huomata. On vain vaikea saada asioita aikaiseksi, aamuisin herätessä olo on kuin takapuoleen hauleja saanut Mama Bear ja aivan vahingossa ajattelematta tulee syötyä aivan liikaa, jonka tuloksena on tukeva uimarengas masun ympärillä. Tänään tuli itkettyä, kun uskalsin käydä viimein vaa´alla. Tuloksena ei ollut mitenkään miellyttävä numero. Niin kuin niin monen muunkin asian kanssa olen todennut ettei itku auta, vaan asialle on tehtävä jotakin. Ensi hätään oli mukava kuulla poikaystävältä, ettei minun ulkonäköni ole hänen silmissään niinkään muuttunut, yhtä ihana ja nätti olen edelleenkin. Bonuspisteet siitä, vaikka hän olisikin huomannut :) Aina tuntuu hyvältä, kun kuulee olevansa haluttu ihminen.

En tiedä onko huumorintajuni huonontunut, mutta oudosti kovin ironinen huumori on alkanut naurattamaan paljon enemmän tämän vuoden aikana :D

Pipettipullolla taistoon

Paniikkikohtaukset ovat pitkästä aikaa käyneet tervehtimässä ja useampaan otteeseen parin viime päivän aikana. Ihan kuin olisivat unohtaneet kertoa jotain viime kerralta, että on pitänyt tulla oikein uudestaan tervehtimään. Opinnäytetyö tuntuu isolta lumipallolta ja viime aikoina on ollut tunne ettei mistään ymmärrä, mistään ei saa kiinni ja jäljelle jää vain litistynyt akka, kun lumipallo on vyörynyt päältä. Maata selällään, raajat levällään, koomisesti pystyssä kuin piirretyllä Kelju K. Kojootilla kun vuori on räjähtänyt päälle.

Onneksi poikaystävä on helpottanut hieman olotilaa ja auttanut opinnäytetyön tiimoilta. Hissuksiin tulee paniikin valtaamiin aivoihin happea ja ymmärrys palaa. Kun jo ennen paniikkia on ollut vaikea ymmärtää asioita, niin paniikin aikana on aivan turha yrittää olla järjellinen.

Onneksi itse ymmärtää omaa olotilaa ja osasin jo pyytää koulun kuraattorilta aikataulutusapua. Yhdessä on hyvä tehdä lumipallosta pienempää, kun itsekin tajuaa, että muilta tiimoilta elämä on ihan kunnossa. Äidiltä saama luontaistuotelääke ahdistukseen tuntuu auttavan paljon. On se uskomatonta kuinka muutama tippa kielen päälle rentouttaa, ahdistus hellittää, keuhkot alkavat toimimaan uudestaan. Peloista tulee pienempiä ja alkaa näkemään. Tuosta minä teen tuon, tästä tämän. Pian pelottava asia onkin hoidettu astetta pienemmäksi. Käyn taistoon pipettipullon voimalla, kuraattorin avustuksella ja läheisten ymmärryksen voimin. Jaksetaan hymyillä!

Rakkauden mutustelua

Minä uskon
aamujen valoon,
ihmisen syliin
ja rakkauden hitauteen
Minä uskon rakkauteen
joka kulkee etanan lailla:
Ei yhden sydämen poikki
yhdessä elämässä loiki
Minä uskon
etanan nopeuteen,
sylien syvyyksiin,
ja alati kiihkeisiin silmiin
joista aamut juovat
kaiken valonsa.
Minä uskon rakkauden hitauteen.
Minä uskon.

- Tommy Tabermann -

Viime aikoina olen pohtinut paljonkin, mitä rakkaus on?
Itse olen kokenut yhden rakkauden. Ensimmäisen, epätoivoisen, ihanan, kiihkeän, tuhoavan, pelottavan, hyväksyvän, anteeksiantavan rakkauden. Siinäpäs on rakkautta moneen tarpeeseen, monen näkökulman rakkautta.

Tällä hetkellä olen uuden seikkailun alussa, katselen ja kuulostelen. Maistelen kuin lapsi maistelee uutta makua, mutustelee, pyörittelee suussaan, päättömänä, ei oikein tiedä miten makua kuvaisi, tykkäisikö vaiko ei. Nielaisee lopulta. Ihan hyvältähän se sittenkin maistui...
Mutustelen omaa tilaani. Hymyilen, ihan hyvältähän tämä tuntuu. Muistan mitä viimeksi rakastuminen on ollut. Päätöntä, sokeaa, ihanaa, kiihkeää. Nyt tuntuu että minulla on aikaa antaa itselleni aikaa. Tällä kertaa taustalta ei löydy läheisriippuvuuden taakkaa, pelkoa hylkäämisestä, tarvetta miellyttää. Nyt on aikaa itselleen. Kyselen tuntuuko tämä hyvältä, mistä se tunne tulee ja miksi minä tunnen näin?

Rakastumista kuvataan usein ihastumiseksi toisen ihmisen puoliin, jotka peilaavat itseään. Rakastuessa ei välttämättä näe mitä toinen oikeasti on. Tuo määritelmä rakastumisesta ärsyttää. Olen kerran kulkenut pitkän tien ja hyväksynyt viimein toisen juuri sellaisenaan kuin toinen on, virheineen ja vahvuuksineen. Olen ymmärtänyt ettei oikea rakkaus halua muuttaa toisesta mitään, vaan se hyväksyy. Ja rakastaa vioista huolimatta..

Yritän nyt olla silmät avoimena ja nähdä. Kuljen hitaasti eteenpäin ja katson. Mutustelen, pyöritän kielelläni ja nielaisen viimein. Mietin, kuljenko nyt väärinpäin, pitääkö rakastuessaan ollakin sokea? Voiko ihmiseen rakastua silti vaikka todella näkisikin toisen vai kuuluuko kulkea aina pitkä matka aitoon rakkauteen? Löytykö aito rakkaus vasta matkan karaistaessa vai voisiko se löytyä avoimin silmin kulkiessa? Voiko rakkauden löytää myös rauhallisesti kulkien, polkuja seuraillen?

Kauniita niveliä

Voi herttilääri kun jaksaa tänään väsyttää! Tämä tinttara on puhki. Aamulla tuli riehuttua pyykkituvalla mattoja pesten. Ei paljon trooppisempaa ilmastoa olisi voinut löytyä näin talvipakkasten keskeltä kuin pyykkituvalta. Pesuveden myötä viemäriin valui samalla kaikki kiukunpuuskat ja turhaumat. Jos joskus viettää yöllisiä piparifilosofointeja, niin nyt oli sitten kyseessä aamuinen matonpesufilosofointi. Sai roiskia ja läiskiä mielensä mukaan. Lopputuloksena syntyi hikinen ja märkä akantaimi ja puhtaalle tuoksuvat matot.

Tänään kävin myös sairaalan reumalääkärin luona kuulemassa tuloksia. Tuntui hassulta katsoa tietokoneen ruudusta omia luita ja niveliä. Ne olivat puhtaita ja kauniita niveliä. Mistään ei löytynyt reuman aiheuttamia muutoksia. Luidenkin tiheys näytti kuulemma hyvältä, joten ei tarvitse pelätä osteoporoosiotakaan. Hieman nauratti, kun lääkäri hämmästeli D-vitamiinin testituloksia. Raja- arvo olisi ollut 50 ja minulla oli 72. 80 olisi ollut jo tosi hyvin... Kyllä, puutarhurit viettävät aikansa pihalla, oli sää mikä tahansa :D

Missään ei siis ollut mitään vikaa. B-vitamiineja kyllä saisin syödä enemmän. Ja lääkärin kanssa sovimme että jatkan käyntejä fysioterapeutin luona. Jospa lonkka siitä tokenisi. Minun kuuluu seurailla oireitani nyt puolen vuoden ajan, että mihin ne kehittyvät. Reumatekijä oli testeissä hieman koholla, mutta se olikin ainoa tekijä. Lääkäri ei halunnut vielä todeta diagnoosiksi fibromyalgiaa, vaikka oireeni siihen viittaisivatkin. Kuitenkin hänen puheensa viittasivat siihen, kuinka jaksaa tämän sairauden kanssa. Sain hieman luettavaa, lupauksen lähettää paperini minulle, että voin antaa ne omalle lääkärilleni sekä juttelimme fyysisestä uupumisesta ja jaksamisesta omassa elämässä. Onhan se hieman lohduttava kuulla lääkärin suusta äitimäinen neuvo, että kuuntele nyt vain omaa itseäsi ja jaksamistasi. Älä tee itseäsi kipeäksi, lepää aina kun pystyt...

Mitään uutta en nyt saanut kuulla, mutta tuntuihan se hyvältä kun pystyi sulkemaan pois mahdolliset sairaudet. Näillä tiedoilla sitten mennään eteenpäin. Voin nyt alkaa miettimään tarkemmin ruokavaliota ja liikuntamuotoja, joista voisin pitää ja jotka auttaisivat. Fysioterapeutin luona jatkan käymisiäni vielä jonkin aikaa. Elämä jatkuu.. Hah!

Pieniä aurinkoja

Olohuoneen pöydällä on kasa pieniä aurinkoja pajukorissa. Ne vetävät vastustamattomasti puoleensa. Tulee hillitön himo tunkea mahdollisimman monta suuhun, nielaista pienen pienet auringot sisälle kehoon levittämään samaa lämmön ja energisyyden loistetta jokaiseen soluun, niin että lopulta olisi itse oma hehkuva dynamonsa. Olisihan se näky, hehkua valoa ohuen ihmisihon lävitse. Olla sykkivä valonlähettiläs tummenevassa maailmassa :) Sellaisia valonlähettiläitä meistä jokainen voi olla omilla teoillaan.

Isänpäivä on lähestymässä ja lähdin eilen ostoskeskukseen kiertelemään. Meidän perheessä lahjojen arvo ei ole koskaan ollut se tärkein arvo. Mitään ei tulisi antaa antamisen pakosta vaan antamisen ilosta. Persoonalliset, itsetehdyt lahjat, jotka sopivat lahjansaajan persoonaan ovat tärkeimpinä kriteereinä. Ja jos tuntuu vaikealta löytää sopivaa lahjaa, niin halaus ja läsnäolo ovat olleet loppujen lopuksi ne kaikkein arvokkaimpia lahjoja. Monesti olen antanut vain kauniisti koristellun kortin, jossa lupaan tulla tekemään esimerkiksi siivouksen äidin luokse, koska tiedän ettei se ole koskaan äidin lempipuuhaa, tai muuta vastaavaa.

Kun avaa sydämensä antamisen ilolle, se valaisee koko kehon. Löysin isälle jotain pientä, samoin äitipuolelleni. Pieniä ihanan turhia esineitä, joita katsellessa tulee vain hyvälle mielelle. Arjen kauneutta. Antamisen ilo lähtee vyörymään ja sykkimään sisällä kuin iso tulipallo. Sitä ei osaa lopettaa. Seuraavaksi löysin kortteja jotka naurattavat, kirjan poikaystävälle, joka pitää jännitysdekkareissa.
Lahja voi olla myös ystävän tukemista vaikeassa elämäntilanteessa. Tuntuu hyvältä antaa samaa tukea takaisin, mitä on joskus itse vastaanottanut. Läsnä olemisen lahja.

Tärkeitä henkilökohtaisia lahjoja on antaa itselleen aikaa, armoa ja iloa omaan elämään. Syksy on siitä ihanaa aikaa, että saa ihan luvan kanssa käpertyä sinne sohvan nurkkaan hyvän kirjan ja teemukillisen kera. Yksi tärkeimpiä oivalluksiani kesän aikana oli, että jokainen meistä kehittää kiireen ihan itse. Ei välttämättä niin että on monta rautaa tulessa, vaan omassa päässä luo listaa jonka mukaan tulisi suorittaa se ja se ja se asia. Oppia keskittymään juuri sinä hetkenä tehtävään asiaan ja vasta lopetettuaan siirtyy mielessään seuraavaan. Oppi jonka aina välillä unohtaa, mutta joka aina tulee uskollisesti eteen.

Katselen pieniä aurinkoja pajukorissa. Hymyilen ja pistän useamman suuhuni. Valoa, valoa, valoa. Loistakoon ne jokaiseen soluuni, antakoon ilon virrata suonissa. Olkaamme omia valodynamoja!
 

Sopeutumista

Hengissä edelleen ollaan, kiitos ihmisille jotka ovat siitä kantaneet huolta :) Viimeisen kuluneen kuukauden aikana on tapahtunut paljon erilaisia asioita, joiden sulattelemiseen ja joihin sopeutumiseen on mennyt aikaa. Kirjoittamiseenkin on tullut lukko, jota on ollut vaikea avata, mutta parasta terapiaa on vain asettaa sormet näppäimistölle ja alkaa kirjoittamaan. 


Olen juoksennellut sairaalassa reumatutkimuksissa ja nyt voin vain odotella pari viikkoa seuraavaan lääkärikäyntiin. Reumalääkärin mielestä oireeni vaikuttavat aika vahvasti fibromyalgialta ja nyt kun lonkkanikin on alkanut paranemaan päin, fibromyalgian diagnoosi alkaa kuulostaa uskottavalta. Fibromyalgiahan on reuman sukulaissairaus, mutta siihen ei kuulu tulehdukset ja näin ollen sairaus ei vahingoita kehoani. 


Lainaus Reumaliiton reuma-aapisesta: 


" Fibromyalgian tärkein oire on kehon eri osissa tuntuva lähes jatkuva kipu, johon vaikuttavat erilaiset ulkoiset tekijät. Potilaat kuvaavat kipua kolottavana, jäytävänä, polttavana, kirvelevänä, viiltävänä. Kipua pahentavat kylmä, kostea ja vetoinen ympäristö sekä psyykkinen stressi. Saunassa kipu lievittyy, mutta saunan jälkeen kivut pahenevat (saunakrapula).

Fibromyalgiaa sairastavilla väsymys, uupumus ja voimattomuus, turvotuksen ja puutumisen tunne ovat myös yleisiä. Tuki- ja liikuntaelimistön kipujen lisäksi heillä voi olla päänsärkyä, kuukautis-, maha- ja virtsaelinkipuja. Monet potilaat kokevat niveltensä turpoavan, vaikka lääkäri ei tällaista havaitsisikaan.

Sairastuneet uupuvat ja väsyvät nopeasti henkisessä paineessa. Lisäksi lähes kaikki potilaat kertovat kärsivänsä lepoa antamattomasta unesta. "

Fibromyalgiaan ei ole olemassa ns. hoitoa eikä lääkitystä, sillä esim. kivun takana on ihmisen kipukynnyksen alentuminen eikä tulehduskipulääkkeistä ole apua. Kela ei tunnista sairautta eikä täten ole  velvollinen avustuksiin. Lisäksi mitä olen ymmärtänyt, fibromyalgiaan erikoistuneita lääkäreitä on aika harvassa Suomen maassa eikä tavalliset lääkärit ota aina tosissaan potilaiden oireita, kun missään testeissä ei näy arvojen muutoksia.

Olen miettinyt synkkinä hetkinäni, että kumpi olisi ollut parempi; sairastua reumaan johon on lääkettä ja johon voi saada hoitoa, vai sairastua fibromyalgiaan joka ei vahingoita kehoa, mutta johon ei ole kunnon hoitoa olemassa? 

Vei aikaa sopeutua mahdolliseen uuteen diagnoosiin, vaikka tällä kertaa se kävi ehkä aavistuksen verran helpommin. Ajatukset olivat synkimmillään, kun makasi kotona kippurassa hammasta purren, kun lihaskivut yltyivät koviksi eikä särkylääkkeet tuntuneet auttavan. Sitä luulisi että 3 kuukauden aikana kivun tuntemiseen olisi jo tottunut, mutta nivelkipu ja lihaskipu ovat kyllä erilaisia. 

Lokakuun lopussa lonkkakipuni lähestulkoon katosi. Kyllä se jaksaa muistuttaa ja juilia ajoittain, mutta mieliala on kohonnut huomattavasti kun olen taas päässyt kävelemään suhteellisen normaalisti. Jäykäthän lonkat edelleen ovat, mutta liikkuminen helpottaa. Lihaskivut tulivat taas sen tilalle. Ymmärrettävää on, että kun 2 kuukauteen ei päässyt kävelemään kunnolla ja sitten lähtee liikenteeseen, lihakset eivät ole samassa kunnossa. Lihassärkyähän siitä tulee. 

Ironistahan se on, että liikunta aiheuttaa lihaskipua, mutta liikunta myös helpottaa fibromyalgian tuottamaa särkyä. Tutkimuksissa on todettu että fibromyalgia-potilaan lihakset tuottavat liikaa maitohappoa lihaksiin ja sen takia liikunta on paras lääke tuoda lisähappea lihaksille ja näin tasapainottaa maitohapon ylituotantoa. Kulunut kuukausi on siis ollut yhtä tasapainoilua liikunnan määrän ja levon kanssa. Keväällä tuntema jatkuva väsymys ja uupumus on tullut takaisin, ja päiväunista on tullut uusi päivittäinen tuttavuus. Jokainen päivä on pitänyt suunnitella hieman sen mukaan, mitä tietää jaksavansa ja annettava vain itselleen anteeksi, kun voimat loppuvat. 

Olen myös käynyt muutaman kerran sairaalan fysioterapeutin luona. Sain lähetteen vanhan polvivaivan takia, mutta nyt kun tämä ihana naisimmeinen tutki muitakin tutkimuspapereitani, hän päätti tutkia minusta ihan kaiken. Fysioterapeutin puolesta lääkärit saavat tehdä omat diagnoosinsa, mutta me keskitytään nyt tällä hetkellä mahdollisiin muihin syihin, jotka olisivat voineet aiheuttaa lonkkakivun.

Käyntikerrat ovat olleet mielenkiintoisia ja sen jälkeen kun fysioterapeutti sai tietää minun harrastaneen 9 vuotta balettia lapsuudessa, käynneistä on tullut vielä mielenkiintoisempia. Se on kummallista tajuta, kuinka kehon toimintatapoihin on voinut vaikuttaa niin moni asia. Kaikki on kaiken summa, taitaa olla tämän hetkinen mottoni. Ainakin kehoni suhteen. 

Yliliikkuvat nivelet, polvivammat, raskas fyysinen työ, fysiologinen perimä ja lapsuuden liikuntaharrastukset ja niiden tuomat opitut tavat liikkua, voivat edelleen aiheuttaa ongelmia. Haastavaa on nyt ohjelmoida lihasmuistia uusiksi. Tämän viikon opintoihin kuuluu uusi tapa istumaan menoon ja nousuun sekä istumiseen. Ensi viikolla jotain muuta...

Naisellisuuden lumovoima

Arjen pientä ylellisyyttä ; teetä venäläisestä koboltinsinisestä teekupista hopealusikoineen ja kuivakakkua kristallilautaselta. Joskus arjen kauneus löytyy pienistä asioista..

Tänä aamuna kävin keskussairaalan laboratoriossa veri- ja virtsakokeissa. Hoitaja naurahti, että tein aamun koeputkiennätyksen, 8 koeputkea verta ja kaikenkaikkiaan 16 asiaa, joita tutkitaan. Litania oli aika komia. Toivottavasti siitä verenpaljoudesta saadaan sitten jotain selvillekin. Reilun viikon kuluttua on sitten aika reumalääkärille. Jonkin verran jännittää mennä. En ole varma haluaisinko pyytää ystävää tai äitiäni mukaan.. Ei siinä ettenkö itse uskaltaisi mennä kuulemaan tuomiotani, mutta voi olla että tulen tuntemaan tarvetta pienelle avautumiselle jälkikäteen...

Aikaa kuluttaakseni luin odotussalin naisten lehtiä, joista yksi artikkeli jäi kiehtomaan. Artikkelissa haastateltiin erästä eläkkeelle siirtynyttä kosmentologi- koulun rehtoria. Tämä lämpimän oloinen ja edelleen viehättävän näköinen nainen sanoi mielestäni osuvasti, että itsestään välittäminen ja oman ulkonäön hoitaminen on myös osana sielun hoitamista. Hän tarkoitti enemmänkin, että tyytyväisyys itseensä heijastuu sisällekin ja se, että antaa itselle mahdollisuuden hierontaan, kasvohoitoihin jne. se on oman itsensä arvostamista, hemmottelua, välittämistä. Hieronnan kosketus vie rentoutuneisuuden värähtelyä sisimpään asti.

En tiedä miksi minua kiinnostaa niin paljon naiseus käsitteenä. Minun sukuni naiset ovat olleet oman naiseutensa kanssa hukassa, osittain jopa vammautuneita, ja siten siirtäneet omat vammansa uudelle sukupolvelle. Jollakin tavalla olen ottanut osakseni katkaista tämä kierre itseeni, jotta mahdollisella uudella naissukupolvella ei olisi samoja taakkoja kannettavanaan. Minussa on halu parantaa jo saamani haavat ja sen lisäksi vielä työntää vanhat kasvatuksen mukana tulleet vammat syrjään.

Samaisessa lehdessä oli myös artikkeli, jossa keskusteltiin asioista, joita naiset haluaisivat oppia tekemään tai olemaan. Olemaan sellaisia joiksi he ovat syntyneet, mutta puolia joita he eivät uskalla syystä tai toisesta toteuttaa. Useimmat asiat jotka tutkimuksessa tuli ilmi, olivat luovia piirteitä. Suurin osa naisista halusivat tavalla tai toisella olla luovia, mutta eivät uskaltaneet toteuttaa tarvettaan.

Pohdin. Jos minulta kysyttäisiin nyt mitä haluaisin olla, vastaukseni olisi varmaankin että haluan olla luova nainen ja nainen oikein isolla N:llä.  Seuraavaksi herää kysymys mitä tarkoitan käsitteellä nainen?

Nainen, naisellisuus, naiseus... Naiseus ja naisellisuus on jokaiselle naiselle erilainen. Yhteiskunta, media, teollisuus myyvät myyttiä naiseudesta, joka on aivan vinksahtanut pois normaalin naisen elämänpiiristä. Lumoavinta naisellisuutta ja naiseutta on mielestäni, että nainen itse on tyytyväinen kehoonsa ja olemassaoloonsa. Se että viihtyy omassa kehossaan, olipa se sitten pyöreä, hoikka, pitkä tai pätkä. Olla rohkeasti ja ylpeästi nainen, säteillä omaa naiseuden luovaa voimaa. Ei sitä tarvitse juosta trendien perässä, paklata naamaansa naamioksi tai alistua jatkuvasti kiristyviin mielikuviin naiseudesta. Kun vain uskaltaa olla aito. Se on kauneutta.

Sisäisen naisensa löytänyttä naista on lumoava katsoa, aivan kuin yhtä lumoavaa on katsoa miestä, joka on löytänyt oman miehuutensa.

Sydän täynnä kiitosta!

Lintupuu kiittää sydämensä pohjasta saamastaan kunnianosoituksesta Visuaalinen onnellisuus -blogin haltijaa. Tämä oli nyt jotain täysin odottamatonta!  Laitan palkinnon kiertämään eteenpäin kunhan saan mietittyä hieman kenelle haluan antaa tämän saman ilon. 

Tässä minun seitsemän asiaa, joista palkinnon saajan pitää kertoa itsestään :

1. Uskon, että jokaisessa ihmisessä on aina jotain kaunista ja hyvää. 

2. Etsin arkipäivän kauneutta ja yllättäen huomaan, maailma onkin kaunis.

3. Olen raivostuttava siisteysintoilija.

4. Suhtaudun elämään intohimolla.

5. Yritän löytää elämäntien, johon ei kuulu kiire, stressi eikä henkinen pahaolo.

6. Onni pitää ensiksi löytyä itsestä, kaikki muu on bonusta.

7. Punainen huulipuna pelastaa päivän. 

  

Ironia kukkii 100%

Tänään maailma kaatuu kaupan korkokenkähyllyn edessä. Mieli tekee parkua täydeltä tuutilta, kahmia kaikki ihanat korkokengät syliin ja antaa kaiken ikävän ja surun tulla ulos. Tämmöinen linkkaava invalidi paska!
Korkokengät ovat minulle jotain, jota ei osaa edes sanoin kunnolla kuvata. Ne ovat olleet aina jalassa, ne ovat sama kuin naisellisuus. Ne pistävät pepun oikean asentoon, asenteen kohdalleen ja naiseuden pulppuamaan. Korkokengät ovat sama kuin olla nainen. Tällä hetkellä lonkka ei kestä koroilla keinumista, sillä se laittaa lantion pyörimään liikaa. Ja jos lonkka jaksaisikin, niin päkiän luut ovat aivan yhtä muusia, että tuskan kiljaisut vain raikavat, jos yrittää ottaa askeleen. Tämä on sitten niin saakutin väärin!!!!!!!!!!

Koti matka menee niin parkuen ja kyyneliä nieleskellen, ettei löydy rajaa sille pahalle mielelle. Kodin rappuset kolmanteen kerrokseen linkutetaan ja ruokakassi tiputetaan lattialle. Nyyhkimistä ja kiukun purkausta, kunnes ei enää jaksa muuta kuin alkaa nauramaan tätä elämää. Nikotellen nauru kumpuaa puhdistavasti ulos kehosta. Elämän ironia kukkii. Ei tätä jaksa, jos ei osaa nauraa!

Arjen pieniä nautintoja

Viimeiset muutamat päivät ovat olleet hyviä päiviä kaikin puolin. Olen pystynyt kävelemään suhteellisen normaalisti. Tänään kävin setterini kanssa aamukävelyllä antaen aistien nauttia ilman kuulaasta, korvia kipristelevästä tuntemuksesta. Syysaurinko lämmittää suloisesti ja tuoksut täyttävät nenäni ihanilla tuoksuilla. Maatuvat lehdet, havupuiden tuoksu, maan kosteus...

Eilen poikaystäväni yllätti minut ja tuli aamulla kylään. Hän halusi vain nähdä minut. Kävimme kävelyllä koiran kera ja nautimme syysaamusta. Iltapäivästä kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja nautin kirjojen ihanasta  pölyisestä tuoksusta. Kasasin ison kasan mukaani romanttista hömppää ja muita mielenkiintoisia kirjoja. Kotona tein suloisen lämpimän pesän sohvan nurkkaan ja uppouduin kirjoihin. Kynttilät levittivät lämmintä hehkuaan, teemuki lämmitti mieltä ja käsiä, muutama suklaapala suli suuhun kielen päälle. Kuuntelin pitkästä aikaa vanhoja kappaleita koneelta. Musiikkiassosiaatioita.. Kumma kuinka jotkin musiikit saavat mielen hehkumaan lämmöstä ja rakkaudesta. Olin ollut hyvin rakastunut, kun viimeksi kuuntelin samaa artistia. Nyt kappaleet saavat mielen hymyilemään, vaikka rakkaus olisikin muuttanut muotoaan.

Viime päivinä olen pohtinut paljonkin omaa naisellisuutta. Olo on kaikkea muuta kuin naisellinen ja ihana. Huomaan antaneeni liikaa valtaa kivulle ja reumalle. Oma maailma on hyvin pieni tällä hetkellä. Haluan olla ihastuttava ja vetovoimainen nainen, joka vain lanteet keinuen valloittaa maailman. Alan saada tarpeeksi kivusta, väsymyksestä, oman itseni laiminlyönnistä. Minun rinnalla on nyt hieno mies, haluan olla hänellekin mielenkiintoinen ja hauska ihminen, enkä vain mököttävä ja nuriseva akka.

Mietin että mistä se naisellinen olo taas tuleekaan. Se tulee tyttöilystä ja kiinnostuksesta omaan ulkonäköön ja hyvinvointiin. Naisellisuus tulee omissa nahoissa viihtymisestä, seksikkäistä alusvaatteista, hajuveden sipaisusta. Naisellisuus ja hyvä olo tulee lempimusiikista, kirjoista ja viihtyisästä kodista. Kukista ja arjesta nauttimisesta. Kyvystä nauraa ja flirttailla. Naisellisuus tulee monesta asiasta. Mmmhnnn, taitaa olla aika sukeltaa oman naisellisuuden ihastuttavaan maailmaan...

Kirjoittaessa itselleen, unohtaa kirjoittavansa myös muille. Sitä unohtaa, että joskus ja jossakin, sitä voi antaa toivoa, iloa, naurua, tukea tuntemattomille ihmisille ilman että on tietoisesti läsnä. Minulla ei ole minkäänlaista tietämystä asiasta seuraako kukaan blogiani, nauraako joku jutuilleni, saako joku lämpöisen virtuaalisen halaukseni ja hellän hymyn. Ja joskus, löytyy ystävän kommentti, rohkaisu ja hymy, joka tekee mielen iloiseksi ja piristyksen päivään.

Hymyilen ja tunnen oloni nöyrän sanattomaksi. Että me kaikki ihmiset olemmekin ihania, halauksen arvoisia!

Job well done

Joskus tapahtuu outoja asioita ja yksikin sana tai teko voi napsauttaa henkisiä asioita paikoilleen. Kävin tällä viikolla psykologin luona ja sinä päivänä ymmärsin tärkeän asian. Vielä keväällä määritin itseäni kaikilla niillä lapsuuden traumoilla, epävarmuuksilla ja tuskalla. Minä olin " Broken Doll". Minä olin sama kuin kokemani tuskat, olin sama kuin jaloissani lojuvat sirpaleet. En halunnut ketään uutta ihmistä lähelleni, sillä en jaksanut selittää kenellekään kuin rikkinäinen minä olen ja mikä minut on saanut rikki. Jossain vaiheessa oikein pohdin, että kuinka voi saada jonkun uuden ihmisen tajuamaan mikä minä olen, näkemään minun palaseni. Minä olen rikki, koska olen kokenut sitä ja tätä ja tämä ihminen on tehnyt minulle tätä ja tuota...

Eilen huomasin itsessäni muutoksen. Minä olen minä, tässä ja nyt. Minulle on voinut sattua kaikenlaista, mutta ne asiat ovat vain muovanneet minusta tämän mitä olen juuri nyt. Ja kuitenkin, ne asiat eivät ole sama kuin mitä olen tällä hetkellä. Haavani alkavat arpeutumaan. Ne eivät enää sanele minun käytöstäni, minä päätän itse kuinka reagoin tilanteisiin. 5-vuotias tyttölapsi ei enää ole johtajan pallilla sanelemassa. Aikuinen minä yrittää ottaa välimatkaa ja päättää kuinka haluan nyt reagoida tilanteisiin, joihin ennen sukellettiin tunteella, vanhojen muistojen pakottamana.

Joskus kauan sitten kysyin sydämen suuruudesta. Koska sydän on tarpeeksi suuri rakastamaan ihmistä juuri sellaisenaan ja päästämään lopulta toisen menemään? Minun sydämeni taitaa olla nyt tarpeeksi suuri.  Keskustelu exäni kanssa sai oloni tuntemaan vapaaksi. Kaikki ne asiat, jotka sain suhteessamme kokea, tekivät minusta minut. Hän on edelleen hieno ihminen, vaikka suhteemme ei toiminutkaan. Ystävyys meidän välillä ei ole kadonnut, mutta se on muuttunut. Tieto reumastani sai hänet järkyttymään, mutta hänen reaktionsa ja keskustelumme asiasta sai minut taas näkemään hänet yhtä hyvänä ihmisenä kuin aina ennenkin. Ympärillä olevia ystäviä, jotka tukevat ja välittävät, heitä ei ole ikinä liian paljon.

Ja nyt on tunne kuinka elämä olisi läimäyttänyt olalle ja virnistäen sanonut: " Job well done!"

Tänään huomasin että blogillani on uusi lukija, Norppa. Minulla on outo tunne ottaa hänet halaukseen ja puristaa tiukasti, kuiskuttaa korvaan lohduttavasti: " Minä uskon sinuun."

Pelon voittamisesta

Kävin tänään psykologin luona ihan vain päästelemässä höyryjä eli pulauttamassa kaikenlaisia asioita ulos pääkopasta mm. reumaan, ihmissuhteisiin ja koulutukseen liittyviä ajatuksia. Teki taas ihan hyvää saada ajatukset ulos ja ottaa niihin hieman etäisyyttä. Oli mukava tunne mennä psykologin luona niin, ettei ollut minkäänlaista akuuttia hätää tai pahaa oloa. Sen kun halusi vain puhua asioistaan.. Tunnin puhumisen jälkeen sain kuulla, että psykologista tuntui hyvältä se, että nyt kuulostan ihmiseltä, joka on oppinut ottamaan tulevat asiat sellaisenaan ja kykenee nyt itse päättämään miten niihin suhtautuu. Nyt minä vien asioita eivätkä asiat/ tapahtumat vie minua. Jostakin olen ammentanut itseeni uuden asenteen, että asioita sattuu ja tapahtuu, mutta se on minusta itsestä kiinni miten haluan tai kykenen niihin suhtautua.

Se ei ole edelleenkään helppoa. Kun pelottaa tai ahdistaa, tai kun haluaisi lakaista asioita maton alle, on yritettävä ottaa pelkoon välimatkaa ja käytävä puhelua itseni kanssa. Mikä minua pelottaa, siis aivan oikeasti, ihan kaiken sen pelon syiden alla. Lähiaikoina uudessa ihmissuhteessani sattui tilanne jossa sain mennä syvälle itseeni ja kysyä itseltäni, että mikä tässä tilanteessa pelottaa tai mikä asia nyt vaivaa. Kaikkien syiden takaa löytyi lopulta vain oma epävarmuus omasta itsestäni. Ja kun uskalsi keskustella omasta epävarmuudestaan kumppaninsa kanssa, tilanne laukesi siihen. Ei ollut tarvetta tehdä asiasta sen suurempaa asiaa tai rakentaa riitaa. Olen itseasiassa aika ylpeä itsestäni, 5-vuotiaan lapsen reaktiot eivät käynnistyneetkään, vaan vastuun otti aikuinen minä.  

Nauroin tänään oikein huolella, kun taas vanha viisaus putkahti esille puheissani. Pelkään ja inhoan asioita, joita en voi hallita ja jotka synnyttävät epävarmuuden tunteen. Mitä enemmän pelkään ja yritän hallita, sitä enemmän asiat luistavat persmäkeä alas vessanpytystä. Voiko sen ironisempaa olla kuin sairastua sairauteen jonka kulkua ja vakavuutta ei voi ennustaa, ja joka luo koko ajan pientä epävarmuutta elämään? Yläkerta koulii minua taas nauramaan asialle ja voittamaan omat pelkoni. Ehkä minussa on jotain vikaa päänupissa tai luonteessa, kun sisuuntuneena en voi antaa omille peloille valtaa. Mitä enemmän minä pelkään, sitä enemmän minua haastetaan voittamaan pelkoni. Universumilla on kiero huumorintaju...

VAARA! Positiivisten tunteiden ylikuormitus!

Juoskaa karkuun, pohjalaisakka köpöttää kiinni ja halaa!

Tänään on on ihan ärsyttävän hyvä päivä. Positiiviset energiat vain virtaavat ja tuntuu ettei kaikki mahdu tämän kehon sisälle, vaan energia vyöryy ulos nahoista aaltoliikkeellä. Hyvä päivä sanoa ystävilleen, että rakastaa heitä oikein kovasti! :)

Syytä positiivisuudelle ei ole, joskus vain herää hymyillen ja pelkkä oleminen naurattaa mahan pohjasta asti.

                        

Noita-akan epikriisi

Tänä aamuna ulkoilutin koiran ja pääsin lääkärille asti ihan itse, hissuksiin pyöräillen. Saavutus sinänsä ja olin hyvin tyytyväinen itseeni. Siihen ne voimat loppuivatkin ja noita-akka pääsi vauhtiin. En uskaltanut puhua edes itsekseni etten olisi alkanut kiukuttelemaan kaiken kansan kuullen. Joskus tulee raja, jolloin haluaisi vain huutaa: " Piru vie, antakaa mulle nyt hoitoa. En jaksa enää tätä ainaista kipua! " Eihän se ole lääkärin syy, ettei hän voi antaa minulle oikeaa lääkettä ennen kuin olen käynyt reumalääkärin luona. Vielä kuukauden odotus edessä...

Eilinen polven magneettikuvauskeikka meni hienosti. Viikon päästä saan kuulla että mikä jalassa on ja pääsenkö niinkin helpolla kuin fysioterapeutin jumppatuokioilla. En haluaisi aloittaa enää uutta leikkausrumbaa. 

Tämän päivän positivismia: 

-Kesätyön palkka ei lopukaan vaan jatkuu työsopimuksen loppuun, pääsinpä töihin tai en. 

-Parvekkeella olevat pelargonit uhmaavat syksyä ja ovat täynnä nuppuja. 

-Mr. Darcy ja Ms. Bennet saavat aina toisensa, jokaisen katselukerran jälkeen.

-facebookissa aina joku ystävä jaksaa naurattaa kyyneliin asti jutuillaan.

-kaapissa on aina ainekset keskiyön suklaapiparien leipomiseen, jos uni ei tule.  

Suklaapiparifilosofiaa

Viime yö meni kivun takia valvoessa. Heti kun lonkka alkaa unohtaa ilmoittaa olemassaolostaan, niin on käsien ja jalkapohjien vuoro. Tai viime yö oli kokonaisvaltaista epämääräistä kolotusta joka paikassa, mihin vain kipu keksi mennä. Kun hyörii ja pyörii sängyssä eikä mikään asento tunnu hyvältä, kun kirjaakin on vaikea pidellä käsissä, niin on aika ryhtyä luovaksi ja keksiä jotain positiivista tekemistä.

Kun ei ole mikään kiire, tekemiselle antaa aikaa. Hidas kulku keittiöön, tavaroiden yksittäin nostelu kaapeista ja avot! Tämä tyttö alkoi tekemään suklaapiparitaikinaa kello 4.30 aamuyöstä!
Suklaapipareiden teossa ja paistamisessa on jotain mieltä rauhoittavaa. Kun tekee jotain mielekästä, ei sitä jaksa huomata jokaista vihlaisua sormissa tai muualla kehossa. Kun kaksi pellillistä tuoksuvia rauhoittavia oli saatu paistettua ja kuppi teetä juotua, oli hyvä kömpiä takaisin sänkyyn ja nukahtaa piparin muru suunpielessä...

Lähellä olemisen rohkeudesta

On harmaan pilvinen aamu, jostain kaukaa kuuluu ambulanssin sireenien ujellus. Kaikki tuntuu hyvin rauhalliselta, kuin pysähtyneeltä tähän hetkeen. Koirakin kuorsaa vieressä, kaikki tassut sojottaen taivasta kohden. On raukeaa vain olla.

Mietin luottamusta toiseen ihmiseen. Kuinka vaikeaa on joskus vain hypätä ilman turvaverkkoa ja luottaa siihen, että toinen ottaa kiinni. Minun elämääni on astunut uusi ihminen, joka herättää paljon uinuneita tunteita pintaan. Enimmäkseen mietin vain, kuinka paljon ihminen ottaa mukaansa entistä parisuhdetta ja kuinka paljon hän antaa sille valtaa. Joku viisas ihminen on taas sanonut, että se on ihan itsestä kiinni.

Jos entinen ihmissuhde on ollut rankka, kuinka kauan menee ennen kuin osaa ottaa uuden ihmisen ihan vain sellaisenaan, ilman ennakkoluuloja? Tällä hetkellä olen kokenut jokainen päivä jotain uutta ja yllättävää, joka on saanut minut hymyilemään. Kun on saanut tottua tietynlaiseen kohteluun, jota toiset voisivat tuomita huonoksi kohteluksi, on uusi suhde yllätyksiä täynnä. Niin normaalitkin asiat kuin kädestä pitäminen, voi tuntua yllättävältä ja tuoda hymyn huulille.

Itseäni jännittää, että osaanko nyt? Enhän vain pilaa tätäkin suhteen alkua... Olenko jo tarpeeksi ehjä, tarpeeksi valmis uuteen yritykseen? Kaikilla ihmisillä taitaa olla näitä ajatuksia uuteen parisuhteeseen ryhtyessä ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on nähnyt ja kokenut.

Tommy Tabermannilla on mielestäni aiheesta hyvä runo:

Tulla lähelle
vaatii sinulta voimaa,
paljon
väkevää voimaa
Olla lähellä
vaatii sinulta
rohkeutta,
paljon
paljasta rohkeutta
Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen

Hiljaisuuden jälkeen

Silence. Siinä on yksi lempisanoistani englannista. Se on kaunis ja kielellä pyörähtävä, suhahtava äänne. Viikon ajan minulla on ollut tunne, että minun kuuluisi taas alkaa kirjoittamaan. Kirjoita ja ole itsellesi tosi, sanoo jokin sisimmässäni. Anna hiljaisuuden nyt päättyä...

Kriitikon pentele on tullut taas kylään ja kuiskii kaikista niistä asioista, joista en voisi tai saisi kirjoittaa. Hymyilen hellästi ja potkin toista takapuoleen, Nyt sinulla ei ole mitään tekemistä minun päässäni, sanon ja jatkan kirjoittamistani.

Katsoa itseään peilistä, tarkasti, uusin silmin. Kaikki nämä nivelet, lihakset, jänteet, rakkaita. Silittää itseään, rakastaen, hellästi. Olla hellä itseä kohtaan, antaa anteeksi viat, hyväksyä. Nämä kädet ovat hyvät kädet, ne osaavat paljon. Ja tuo vasen polvikin, kaikkea sekin on kestänyt ja nähnyt. Nuo oikean jalan varpaat, paljon tekin olette kantaneet. Ja oikea lonkka, paljon sinäkin olet venynyt ja vienyt minua eteenpäin. Jaksattehan vielä viedä minua paikasta toiseen, osaatte auttaa minua tekemään asioita? Pidetään huolta toisistamme, te minusta, minä teistä.

Kipu on asettunut asumaan tähän kehoon. Tällä hetkellä koko ajan läsnä, muistuttamassa. Mihinkään ei ole niin kiire, kaikkialle mennään omaa vauhtia. Asiatkin tapahtuvat, mutta omalla painollaan.

Reuma.

Paljon ajatuksia mielessä, mutta kaikkia ei osaa pukea sanoiksi. Huolta, hyväksyntää, pientä masennusta, levottomuutta, rauhaa, lempeyttä.

Huomaan, että on päiviä, jolloin aina ei kykene siihen mihin yleensä. Joskus sattuu liikaa, joskus on liian jäykkä ja on otettava rauhallisesti eteen tulevat asiat. Joskus on mieli maassa ja haluaisi vain nurista kaikesta. Toisinaan kiukuttaa oma itsensä. En halua olla vain kipua ja nurinaa. Nauru on vain kaivettava sieltä jostain ja opittava nauramaan omalle kömpelyydelle.

Mielessä on ollut paljon kuinka oma naisellisuus muuttuu vai muuttuuko? Kuinka paljon kyseessä on vain asenne? 10 cm koroille on vain sanottava hyvästi ja luovuttava niiden tuomasta ihanasta hurmasta. Eräällä tavalla huvittaa kuinka kevään ajatukset ruokavaliosta ja liikunnasta ovat olleet vain valmennusta tähän hetkeen. Hyvä niinkin. Ihan kaikkea ei tarvitse keksiä uudestaan.

Olenko minä naisena yhtään sen vähempi? Se mitä olen vuosien varrella oppinut, on se että oma henkilökohtainen naiseus on koko ajan muutoksessa. Se ei ole milloinkaan jähmettynyt samaan muottiin. Me naiset olemme muuttuvaisia olentoja. Eräällä tavalla olen valmis seikkailuihin, kaikkeen siihen muutokseen mihin reuma voi minut viedä. Minä olen vahvempi nyt. Tärkeintä on määrittää itse itsensä, eikä antaa reuman määrittää minua.

Elämän kanssa, käsi kädessä

Ilma seisoo, niin kuin ajatuksetkin. Painostava, kuuma ilma tunkeutuu ihohuokosiini, tukehduttaa. Jazzin laiska rytmi vie jonnekin kauas, pois tästä paikasta. En osaa paljoakaan miettiä tällä hetkellä.
Kävin aamusta lääkärin luona kipeytyneen lonkkani takia. Lonkan niveltulehdus oli tuomio ja viikon sairasloma ukaasilla etten saa mennä omia nurkkiani kauemmaksi. Lisäksi passitus jatkotutkimuksiin. Kaikkine kolotuksineni lääkäri alkoi epäilemään että minulla saattaa olla jonkinlainen nivelsairaus. Sain kuukauden kestävän hevoskuurin tulehduskipulääkkeitä, jotta tulehdus saadaan rauhoitettua ennen uutta tutkimuskertaa ja veritestien tulosten tietämistä.

Mietin. Mitä sitten jos saan tietää sairastavani 27-vuotiaana jonkin asteista reumaa?

Tämä vuosi on sisältänyt monenlaisia muutoksia elämässäni, joten osaan olla vielä aika tyyni ja rauhallinen. Reuma on jotain jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Enää se ei ole välttämättä mikään kauhea tuomio, vaan reuman hoito on edistynyt huomattavasti Suomessa viimeisen 10 vuoden aikana. Jokaisella reumaa sairastavalla ihmisellä tauti on omanlaisensa. Elämä on ihan elämän arvoista, vaikka ehkä hieman tai paljonkin toisenlaista kuin terveellä ihmisellä.

Pohdin. Jokainen päivä joka ei satu ja jolloin voi tehdä rakastamiaan asioita, on päivä jolloin saa olla kiitollinen. Joskus elämä muuttaa asioita ja ihmisiä. On vain muututtava elämän kanssa, käsi kädessä.

vuorten keskelta

Istuskelen keittion poydan aarella ja katselen islantilaisia lumipeitteisia vuoria. Tata matkaa on odotettu kauan, jo muutaman vuoden ajan ja viimein loydan itseni taalta huokaisemassa mielenrauhan tuomasta helpotuksesta. Joskus on lahdettava kauemmaksi paastakseen lahemmaksi itseaan. Tai ainakin minun tapauksessani. Tama on minun kolmas matkani Islantiin ja hammastelen edelleen kuinka ihminen voikin loytaa sielunsa kodin jostain hyvinkin yllattavasta paikasta. Kun taman neidin paa alkaa olla liian taynna  ajatuksia ja tarvitsen paikan jossa hengahtaa ja saada asiani uusiin mittasuhteisiin, loydan silloin itseni istumasta joltain islantilaiselta maen nyppylalta katselemasta maisemia. Silloin on sydan ottanut ohjakset kasiinsa ja vie omistajansa paikkoihin, joissa on hyva olla.

Vuorissa on jotain hyvin rauhoittavaa. Ne ovat vain siina, sulkevat kulkijan syliinsa ja antavat rauhan. Mihinkaan ei oikeastaan ole kiire, ne kertovat jos vain osaa kuunnella hiljaisia kuiskauksia. Asiat tulevat ja menevat, mutta loppujen lopuksi asiat aina jarjestyvat. Niissa on jotain pysyvaa, joka lohduttaa mieltani ja saa minut tarrautumaan juuri tahan ohitse kiitavaan hetkeen. Huomaan taas itsestani saman kauan opitun viisauden, etta ollakseni ihminen itselleni, on minun joskus vain jatettava kaikki taakseni ja mentava. Hetket ovat enemman lasna minulle, kun mikaan ei ole kunnolla fyysisesti pysyvaa. Tarvitsen paikan, majakan jonne palata ja joka pitaa minut kiinnitettyna, mutta onni tulee muutoksesta, vaikka se tuntuisikin hyvin pelottavalta.

Jaksamisesta

Kiire ja väsymys ovat vieneet tätä neitiä kuin.... No, olkoon nyt vertauskuva ihan mikä vain, mutta siis rättinä lattialla maataan. Henkisesti ainakin. Monista asioista on taas tullut velvollisuuksia, joita pitää hoitaa ja viikonlopun vapaahetket ovat täyttyneet asioista, joita ei ehdi hoitamaan työviikon aikana. Sitäpä ihanampana tuntuu tämän illan joutilaisuus, mahdollisuus laittaa väsyneet jalat vesipaljuun likoamaan, nassuun kasvonaamio ja umpirakastuminen hyvälle tuoksuvaan vartalovoiteeseen, jota laitettiin monta kerrosta ihan joka paikkaan.

Olen pohtinut jaksamista monella tasolla, ihan psykologinkin voimin ja olen tullut siihen tulokseen, että jokainen  jaksaa omin tavoin, ja että jokaisella ihmisellä on oma rytminsä elää. Tässä maailmassa  oman rytmin seuraaminen on jotain, joka vaatii valintoja ja rohkeutta sanoa itsensä irti toisten luomasta kiireestä. Se että naapurin Mirkku on oikea voimanainen ja jaksaa käydä sitten ihan jokaisissa yhdistysten tempauksissa ja kissanristiäisissä, ei tarvitse tarkoittaa että itse pitäisi jaksaa samalla tavalla. Vertaaminen omaa jaksamista toisten jaksamiseen on aivan yhtä typerää kuin itsensä vertaaminen malleihin ja näyttäviin julkimoihin. Siitä ei saa aikaiseksi muuta kuin vain pahan olon, kun ei mukamas ole jotakin hienompaa. Hienoa on olla ihan oma itsensä!

Keväällä yritin opetella hieman asioiden aikataulutusta, jotta saisin ryhdytyksi joskus ikävämpiinkin asioihin, jotka saivat paniikin hien kihoamaan otsalle. Täytyy myöntää, että olen vieläkin opettelun vaiheessa, mutta voiton puolella jo. Nyt uutena asiana tulisi opetella nostamaan ihan arkisiakin asioita arjen yläpuolelle ja tehdä niistä omia hetkiä. Hetkiä joita odotellessa jaksaa puurtaa tavallisten työasioiden läpi. Kun arkipäivässä on vain muutama tunti aikaa hoitaa tärkeitä asioita, jo pelkästä ruoanlaitosta voisi tehdä sen oman hetkensä, josta nauttisi ja jota suunnittelisi hymy suin jo päivän aikana. Tehdä arkisista asioista tärkeitä. Niin pienistä asioista tulevat ne arjen auringonpaisteet ja hopeareunukset... Jaa-a, sitä opetellessa..

MINÄ olen TÄRKEIN

Yksi. Puuh! Kaksi! Puuh! Kolme. Puuh! Ja niin edelleen, puuh, puuh. Tämä neiti heitti tänään viltin lattialle, kaivoi vanhat fysioterapeutin ohjeet esille ja alkoi tekemään vatsa-, selkä- ja reisilihasliikkeitä. Koira tuli vierelle katsomaan, että mitä se akka lattialla makoilee ja puhisee. Kun herralle osoittautui ettei mitään mielenkiintoista leikkiä tai syötävää ollut tarjolle, hän asettautui pään viereen henkiseksi tueksi laskemaan, että emäntä pysyy laskuissaan eikä yritä huijata. Tai mitä nyt vähän siinä saattoi kelliä selällään toivoen parasta, että käsi sattuisi ohi mennen rapsuttamaan masua.

Olen monella tapaa miettinyt oman elämän muutoksia ja mitä sitä haluaa ennen kaikkea tehdä yhdellä ja ainoalla elämällään. Suuria kysymyksiä. 

Tänään minulle tuli yksi lause mieleeni; "Minä olen tärkein". Kaikin tavoin, niin fyysisesti, henkisesti ja ammatillisesti, MINÄ olen TÄRKEIN. Ja niinhän sen kuuluisikin olla. Kun kaikki muu on riisuttu pois, jäljelle jää vain MINÄ. Jos minua ei ole, mitä sitten on olemassa? 

Menneinä viikkoina milloin mikäkin paikka on minussa ollut krenkallaan ja tänään muistin fysioterapeuttieni sanat, että jos haluan etten löydä itseäni pyörätuolista 40 -vuotiaana, minun on pakko pitää itsestäni huolta. Toinen taas on sanonut, että jos ikinä haluan tulla raskaaksi, minun tulisi olla huippu kunnossa, jotta kykenen kantamaan lasta 9 kuukautta. Ja nyt katselen kivistäviä käsiäni, joita matalapaine ja kostea sää laittaa särkemään. Olisikohan aika katsoa totuutta silmiin ja todeta, etten minä ainakaan parempaan suuntaan ole menossa ja nyt MINÄ olen TÄRKEIN elämäni kannalta. 

Jos uskaltaa katsoa totuutta silmiin, on minun pakko myöntää ettei kehoni tule jaksamaan puutarhurin rankkaa, fyysistä työtä kovin montaa vuotta. Muuten ehkä, mutta käteni ovat valitettava osa, joita on vaikea fyysisesti vahvistaa. Jännetulehdukset ovat jättäneet oman jälkensä. 

Haluan kuitenkin tehdä fyysistä työtä ja pitääkseni pääkoppani kunnossa, minun tulee liikkua joka päivä. Fyysisen olotilan ja henkisen mielen kunnossa olemisella on vahva yhteys. Uskoisin että olen oppinut sen nyt kantapään kautta. 

Luonnollakin on suuri merkitys minulle ja minusta tuntuisi kauhealta, jos joutuisin suljetuksi sisätiloihin enkä voisi hyödyntää kaikkea oppimaani. Aivan kuin heittäisi 7 vuotta opiskelujani ja elämääni pois. 

Minulla on aikaa. Olen antanut itselleni aikaa tämän vuoden. Mietin, olen avoin uusille ajatuksille ja mahdollisuuksille, eri ihmisille. Eiköhän elämä heitä jotain tämän neidin eteen. Kun ottaa elämää kiinni kädestä, elämä ottaa sinua kädestä kiinni. Uskon näin.

Hepsankeikka

Kävelin eilen koiran kanssa ulkona ja tunsin itseni jotenkin ihanan hassuksi. Haistelin ilmaa, siinä tuoksui kukkiva tuomi, norjanangervojen ylimakea tuoksu, leikattu ruoho, nokkonen, pölyävä hiekka ja notkelmien kosteus. Mietin tätä tuoksujen kimaraa ja sen tuomaa hilpeyttä. Mitä tämä kaikki on? Lopulta keksin, että ilmassa tuoksui VAPAUS. Ja tunsin itseni 16-vuotiaaksi.

Tuoksuassosiaatiot ovat ihania. Ne saavat muistoja esiin ja hyviä tunteita, tai huonoja, mutta enimmäkseen hyviä. Vapauden tuoksu sai minut kaivamaan pyörän esiin ja karauttamaan vauhdin hurmaan. Kuuntelin vanhoja kappaleita C-kasetilta! Tunsin itseni nuoreksi, ihanaksi ja niin naiseksi!

Tänä aamuna heräsin hymy huulilla, joka leveni kun kävin puntarissa. Kiloja on tippunut, mittanauha näyttää 3 cm vähemmän niin lantiolta kuin vyötäröltäkin. Siis verrattuna siihen mitä se oli reilu kuukausi sitten. Tänään on ihanaa olla minä! Ja on myös ihanaa nauraa kihertäen itsekseen :) Olla ihan hepsankeikka !

Auttava naapurin setä

Pohjalainen temperamentti pääsi taas valloilleen, kun vauhdin hurmassa viiletin kesän ensimmäiselle pyörälenkilleni ja ketjut jäivät jumiin ensimmäisen kilometrin kohdalla, niin että stoppi tuli äkkiä. Siinä oli armas 15-vuotias rautahepo vähällä saada sellaiset potkut ojanpohjalle, että pöpelikkö olisi vain pöhissyt ja kahahdellut. Tällaisen vapauden lennon äkinnäinen siipien katkaisu oli sellainen pettymys, että teki mieli hyppiä tasajalkaa ja huutaa kurkku suorana kaikki isojen poikien opettamat pahat sanat. Suutuspäissäni marssin kotia noutamaan sievää työkalupakkiani ja ottamaan renkaan irti ja sen jälkeen taas kiroilemaan, kun vaihteet eivät takuulla menisi ekalla yrityksellä paikoilleen. Kuten eivät menneetkään.

Siinä vaiheessa naapurin kiltti setä tuli tarjoamaan auttavaa kättä, vaikka perjantai-illan pienessä tuiskeessa olikin. Ketjut saivat uuden rasvapläjäyksen, vaihteistoa hieman rukattiin ja kaikki olennainen tuli puhuttua eli töistä, pyöräilystä, suvusta ja ihmissuhdestatuksestakin. Eli miksei se oma ukko tullut auttamaan naistaan hädässä..
Kaiken tämän selvityksen jälkeen tämä tyttö pääsi viimein kirmaamaan vapauteen!

Joskus ihmisten hyvyys saa kiitollisen mielen tulvimaan. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja minun naapurini, vaikka ovatkin osa hieman maistia nauttineitakin ympäri viikkoa, ovat suorastaan kivoja! Joskus mietin että mihinkäs sitä onkaan tultu muutettua, mutta täällä asuvat ihmiset ovat mukavia perusduunareita, rehtejä ja auttavaisia ihmisiä. Milloin on minun autoa työnnetty lumihangesta ja nyt korjattu pyöräkin!

Joskus hyvyys voi olla jotain ihanan pientä!

Apina

Naisena alamittainen... Siltä tänään tuntuu. Hormonit voivat vaikuttaa hieman olotilaan. Tuntuu kuin iho olisi ohuen ohut, liian ohut tähän maailmaan, täynnä mustelmia.
Miksi kukaan ei voi ottaa syliin ja pitää siinä hetken? Kertoa että olen hyvä ihminen, arvokas juuri tällaisena. Pitää sylissä niin kuin pientä lasta pidetään, käsi päätä silittäen, keinuttaen ja hyräillen.

Laskeskelen mielessäni ja ynnään vuosia. Siitä on 5,5 vuotta, kun olen ollut viimeksi näin kauan ilman toisen ihmisen kosketusta. Minä olen ihminen, joka elää koskettamisesta. Vaikka vain viattomasta, ystävän eleestä. Toisen ihmisen kosketus kertoo, että minä olen olemassa, olen tässä.
Ihminen peilaa itseänsä toisesta ihmisestä. Minulta puuttuu peili. Minua ei ole olemassa. Läheisriippuvaisuutta vai ihmisen biologista laumakäyttäytymistä? Tämä apina tarvitsee ystävän sukimaan turkkiaan...

Kaipaan kumppanin vuoropuhelua. Että edes joku uskoisi minuun, unelmiini ja kertoisi että olen hyvä ihminen, silloin kun en itse jaksa uskoa.  Kun kukaan ei huomaa kuinka hyvää työtä teen, kun kukaan ei muista kehua. Kun kukaan ei muista halata ja sanoa, sinä olet ihana ja olemassa. Sinä olet arvokas. Miksi ihmiset unohtavat kuinka arvokasta ja tärkeää on huomata toinen ihminen ja sanoa, minä uskon sinuun?

Naisena alamittainen, apinana ilman sukijaa....

Voihan Känkkäränkkä-noita!

Se on tulossa. Känkkäränkkä-noita. Olen tuntenut sen hiippailun ja kiertelyn, vilahtaa peijooni silmäkulmassa ja sitten taas katoaa. Vierailun oireita ovat pihinä ja puhina, pienet kytevät kekäleet silmissä, jotka alkavat hehkua kuumemmin, kun alkaa kiukuttamaan. Kalvava halu syödä kaikkea hyvää, rasvaista ja on aivan sama mitä on tullut luvanneeksi ruokavalion suhteen. Kaikki-tänne-heti-nyt!

Menstruaatio, menkat, kuukautiset, puolukkapäivät, Voi Vittu-päivät, naiseuden ylpeys. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja yhtä monta suhtautumistapaa, riippuen jokaisen naisen yksilöllisyydestä tuntea nämä päivät. Muistan mitä tuskaa ne olivat teininä, kunnes menkoista tuli vain jotain, jotka yllätti vierailullaan. Nyt vanhempana kun hormonit ovat tasapainottuneet, olen alkanut tuntemaan paremmin omaa rytmiäni. Jotenkin olen vain tyytyväinen ettei minun tarvitse tällä hetkellä syödä mitään ehkäisypillerityyppiä. Saan tuntea kuinka kehoni toimii.

Vielä 5 vuotta sitten en kokenut menkkojen aiheuttavan mielialan muutoksia, mutta nyt... Voihan Venäjä sentään! Kun kuukautisvuoto on päättynyt, olo on hieman noivea. Vähän kuin olisi nukkunut hyvät unoset eikä haluaisi vielä heräillä. Ärsyttää vielä hieman. Sitten keho alkaa herätellä ja asiat ovat ihan hyvin kaikin suhtein. Ja mitä lähemmäs päästään ovulaatiohetkeä sitä iloisempia ja nauravaisempia ollaan, ja herran jestas sitä ihon kaipuuta ja seksin nälkää. Ovulaatio tulee ja menee, ja sitten viikko ennen kuukautisten alkamista, alkaa se Känkkäränkkä-noita vierailemaan silmäkulmassa. Nälättää ja suklaanhimo yltyy, laiskottaa, kiukuttaa. Ja silti haluaisi päästä syliin. Mutta kun se ukko on nyt loukkaantunut jostain tiuskasusta... Ja sekin ärsyttää. Mitä se nyt noin mököttää?! Ei sen kuulu mököttää. Mä tahdon syliin ja tinttasta samalla sitä nenään. Ja sitten alkaa kaikki kiukuttamaan niin, että haluaisi hyppiä tasajalkaa. Jossain vaiheessa hyppimisiä alkaa jo naurattamaan.. ja haluttamaan.

Tätä rataa mennään kunnes alaselkään tulee juuri se tietty juilinta, josta tietää että tänään tai viimeistään huomenna ne alkavat. Sitä jo oikeastaan toivoo, että vuoto alkaisi, pääsisi näistä kiukunpuuskista eroon. Eka vuotopäivä on epämiellyttävä kun sattuu alavatsaan ja välillä haluaisi vain kaivautua peiton alle kuumavesipullon kanssa ja olla liikkumatta koko päivään. Muistan erään päivän, kun hyvä kirja ja joulun jälkeinen konvehtirasia pelasti hengen. Kirjaimellisesti. Mieheltä ei sitten mitään sympatiaa herunnut. Loppu meneekin vain pienessä mörrimöykky hengessä. Ja taas kierto alkaa alusta.

Lainaan tähän lopuksi erään ystävän exän tokaisun. " Kyllä ne raketteja osaa lähettää kuuhun, mutteivat saa naisten hormoneja kuriin". Tiedä sitten oliko kyseinen herra saanut tinttasun vai  ymmärtävän katseen naiseltaan... Miehet, meillä oikeasti on joskus vaikeaa!

Ahdistusta

Kuluneen viikon ajan mielessäni on ollut yksi ja aika selkeä ajatus; " Tätä minä en halua elämältäni." Teen työtä, josta pidän, mutta en pidä siitä kuinka väsyneeksi tunnen itseni työpäivän jälkeen. Olen kuin kuiviin puristettu tiskirätti, joka vain haluaa kavuta sänkyyn nukkumaan ja lepäämään. Tiedostan että näin kevätkauden alkaessa on odotettavaakin, että kunto ei ole sama ja jo kuukauden päästä olen paremmassa kunnossa enkä niin väsynyt. Silti minua vaivaa ajatus siitä, että teen työtä ja annan kaiken energian johonkin, josta saan vain lämmintä kättä ja palkan kilahtamaan pankkitilille. Jos olen vain väsynyt kaikesta työstä, on aika miettiä muita keinoja tehdä sitä.

Puutarhatyön sanotaan olevan terapeuttista, mutta heti kun siihen lisätään kiire ja tavoitteet, se menettää terapian määritteet ja muuttuu samanlaiseksi puurtamiseksi kuin mikä tahansa työ. Minulla ei ole halua vaihtaa alaa, mutta haluaisin löytää sen inspiroivan innon pulpahdukset, joita minulla oli vielä opiskelujen alussa.

Minua ahdistaa taas, kun ajattelen kuinka voisin tienata itselleni elannon. Minusta tuntuu etteivät tavalliset ratkaisut ole niitä, joita minun tulisi suorittaa ja joiden mukaan kulkea. Mistä sitä voisi löytää itseensä tarpeeksi rohkeutta hiljentää se kriitikon pentele ja repäistä jotain aivan hullua ja katsoa mihin se tie veisi?

Peppuangstia

Tiirailen peilikuvaa keho puolisolmussa ja kieli keskellä suuta. Vielä vähän vääntöä ja sitten puuskahdan alistuneesti ja kierähdän kuin korkkiruuvi takaisin normaaliin asentoon. Jos nainen olisi suunniteltu tiirailemaan takapuoltaan peilistä, hänen selkärankansa olisi tehty paljon joustavammaksi kuin kakkosnelosen lautakasa. Eli siellä on ja pysyy.
Syy tällaiseen korkkiruuvi-imitaatioon löytyy tuskastumisestani takapuoleeni, tuohon naiseuden kukkaseen, jota on siunattu runsaanlaisesti. Yritän sinnikkäästi uskotella itselleni, että se on kohonnut 2,5 viikon ajan kestäneen 9 tunnin jokapäiväisestä askeltamisesta. Ja koska mittanauha näyttää suurempaa lukua kuin 2 viikkoa sitten ja kuitenkin mahdun taas työhousuihini, toivon olevani totuuden ihanilla porteilla.

Jokaisella naisella on oma fiksaationsa johonkin osaan kehostaan ja siitä kannetaan vaikka salaakin hieman huolta. En ole tässä asiassa poikkeus, vaikka tunnen olevani onnellisessa asemassa sen suhteen, että olen useimmiten törmännyt miehiin, joiden mielestä murheenkryynini on jotain aivan ihastuttavaa. Huokaisen ja katson uudelleen peilikuvaani. Siellä on ja pysyy, kaikki tämä. Muistan vanhan juopon sanat kun olin teini-ikäisenä jakamassa mainoksia. " Anteeksi neiti. En halua sanoa tätä mitenkään loukkaavasti tai pahaa tarkoittaen, mutta teillä on aivan mielettömän ihastuttava takapuoli. On jotain, josta ottaa kiinni."

No niin kaikki peppumiehet, täällä olisi nyt jotain josta ottaa kiinni!

Ihania ristiriitaisuuksia

Nostan jalat pöydälle ja siemaisen kahvikupista, vedän kuvitteelliset savuhenkäykset sisään ja pitkään ulos, aah! Pala tummaa suklaata kielelle, nautin suljetuin silmin. Hitaasti, sieltä se tulee, makuhermojen orgasmi. Kahvia ja suklaata, taivaan mannaa.

Hymy karehtien suunpielessä aukaisen silmät ja pudistan naurahtaen päätäni. Ihana hekotus kumpuaa syvältä sisältäni ja meinaan keikahtaa tuolillani. Siinä sitä oltaisiin, selällään kuin rimpuileva kilpikonna ja koira nuuhkimassa, että mitäs nyt akka lattialla makoilee.. Mutta ei tällä kertaa, saan tasapainon takaisin ja asettelen itseni takaisin naiselliseen asentoon. Jalat pöydällä ja hymy huulilla.

Hymyilen itsekseni naisena olemisesta. Kuinka ihanan ristiriitaisia me naiset saammekin olla, mikä ihana vapautus! Puutarhurin ammatissa naisena oleminen on mielenkiintoista. Uniformuni koostuu raksahousuista, vanhoista huppareista ja öljykangastakista, mikä on jo nähnyt parhaat päivänsä. Työkenkäni ovat tomun ja ravan peitossa. Päivän päätteeksi tämä nainen on yltäpäältä tomua, likaa ja oksanpätkiä sotkeutuneena hiuksiin. Kuin kaunis, hyvältä tuoksuva kukkanen!

Astelen päättäväisin askelein ympäri työmaita, milloin mitäkin tehden ja lihaksia rääkäten, asennot kuin parhailta jooga-guruilta. Joskus pää alaspäin keho kolmessa mutkassa ja miettien: " Mitä hittoa olen taas tekemässä? "

Kerron salaisuuden. Nautin kun saan hypätä traktorin tai ihan minkä koneen hyttiin, survoa vaihteita ja tuntea hallitsevansa isot koneet ja niiden voima. Se on minun pienen hymyn väreen salaisuus. Sitä saa olla ihan äijä aina kun haluaa.

Äijänä olemisessa on myös huonot puolensa. Kun työkavereina on periaatteessa miehiä, on huono odottaa saavansa mitään erikoiskohtelua. Kun pyytää johonkin apua, minulle vain ojennetaan työkalut kouraan. Toisaalta naisena olemisen ihanuus astuu tällöin esiin. Olla äijä tarvittaessa, mutta on myös taitoa olla nainen miesten joukossa. Käyttää häpeämättä kaikkia naisten arsenaaliin kuuluvia aseita, siitä saa myös hymyn väreen huulille. Ei niin etteivätkö kaikki työmiehet jo tuntisi naiselliset temput, mutta kai se on heistä hauskaa katsella, kun heitän muutaman silmänräpsytyksen kehiin. Aivan yhtä hauskaa heillä tuntuu olevan, kun seuraavat hyvän välimatkan päästä kun tällä neidillä keittää milloin mikäkin asia yli. Välillä sitä tuntee olevansa yleinen taukokevennys. Mikä siinä on, että miehistä on kiva kokeilla kuinka pitkälle tällä neidillä venyy pinna ennen kuin tartutaan pajavasaraan?

Kaiken sen äijänä olemisen vastapainoksi on ihana heittäytyä vapaa-ajallaan täydeksi ladyksi korkeiden korkokenkien ja kynsilakkojen kera. Laittaa kaikenlaisia maailman kauneustököttejä nassuun ja uskoa, että yksi ryppy on voitettu. Pukeutua hepeniin ja sujauttaa hajuvettä korvan taakse, punata huulet riemun punaisiksi ja astella maailmaan lanteiden keinahdusten tahtiin.

Naisena oleminen kaikkine ristiriitaisuuksineen, kuinka hekumallisen ihanaa!

Oma kehu tuoksuu kukkasille

Puutarhurin töistä väsähtäneenä istahdan kirjoittamaan ja hymyilen. Norah Jones soi taustalla ja koira lepuuttaa päätänsä pöydän kulmalla. Elämä on ihan mallillaan, vaikka ajoittain on kahden viikon aikana tuntunut etten minä osaa mitään eikä mistään tule mitään. Olen hyvinkin epävarma monista asioista, mutta toisaalta osaan nykyään ottaa tunteet sellaisinaan kuin ne tulevat ja annan niiden mennä samaan menoon. Tänään oli tämän hetken viimeinen psykologin juttelutuokio. Eihän niitä ole ollut kovinkaan monta, mutta tuntuu toisaalta ihan hyvältä kun voi sanoa itselleen ja toiselle, että elämä taitaa ollaan ihan hyvin. Asioita tulee ja menee, mutta ne eivät vie enää mukanaan. Halin rutistus itselle!
On hyvä tunne siitä, että voin kuitenkin ottaa yhteyttä jos haluan jutustella asioista. Vaikka sitten kesänkin jälkeen. Taidan nyt antaa ajan hieman kulua ja katson sitten uudestaan.

Viime kirjoituksen jälkeen tämä pohjalaisakka nosti sitten itsensä sieltä suonsilmäkkeestä ylös niin että molskahti. Asiaa on auttanut paljon se, että aloitin jälleen fyysisen ja rankan työn, joka on niin mainio keino saada keho ja mieli  nollatuksi hassuista ajatuksista. Sadomasokistisesti nautin kun paikat ovat hellinä, mutta toisaalta, kuten tänään, mietin että olenko vain tyhmä kun olen ryhtynyt tähän työhön.. Siis helpommallakin sitä ihmiset tienaavat elantoansa. Mutta kuten olen huomannut tässä vuosien varrella, puutarhapuoli ammattina vetää puoleensa omalaatuista porukkaa. Kenelläkään ei ole aina ihan kaikki asiat kotona ;)

Nyt kun mieli alkaa olla sellaisessa kuosissa, että voi laittaa sitä energiaa muihinkin asioihin, niin olen nyt viimein alkanut hiljalleen toteuttamaan ruokataparemonttia. Aikaisemmin listasin asioita, joihin moni yritys kosahtaa, ja nyt olen saanut muutamaan jo otetta. Se on kummallista kuinka jo se, että tekee itselleen ruokalistan jääkaapin oveen, auttaa. Ja se että syö ihan rauhassa. Olen syönyt viikon aikana oikein hyvin, mutta huomattavasti paljon vähemmän vaikka olenkin rankassa työssä. Keho alkaa ilmoittelemaan koska se on saanut tarpeeksi ruokaa ja sitten on hyvä lopettaa. Ei tee mieli syödä itseänsä ähkyyn. Mielummin siirtää jonkin hyvän syömisen hieman myöhäisemmäksi, kun oikeasti tekee mieli ja silloin nauttii siitä ihan eri tavalla. Ennennäkemätön tilanne minulle!
Toinen halin rutistus itselle!

Kolmas halin rutistus voisi tulla siitä, että voin taas peiliin katsoessa sanoa itselleni kuinka nätti olen. Hetkellisen lamaannuksen ja itsetunnon pohjamudissa uinnin jälkeen, kykenen katsomaan itseäni ja olemaan kiitollinen kaikista toimivista kehon osista ja hymyilemään itselleni armollisesti. Täältä sitä noustaan!

  

uusia makuja jääkaappiin

Tuli juuri käytyä koiran kanssa pitkällä lenkillä. Ihan oli reppu selässä ja eväät ja vesipullo mukana kumpaisellekin. Ja myös kaikki maailman tropit näin kevään alla. Siitepölyllergia on uusi asia, jonka kanssa nyt alan opettelemaan elämään. Vielä edellisellä viikolla se tuntui olevan asiaa suurempikin huoli ja takuulla sain kaikki ystäväni tylsistymään kuoliaaksi asiasta viestiessäni, mutta nyt alkaa olla jo valoisampi olo. Lisäksi olen alkanut epäilemään ettei vehnä ole ihan parhaimpia ainesosia, joita minun tulisi laittaa kehooni. Se mieletön turpoaminen ja paha, henkinen olo ei ole sen arvoista. En ole nyt laittamassa itseäni totaalilakkoon tai alkamassa hysteeriseksi vehnän välttäjäksi, mutta näin olen pohtinut että minulle olisi parasta jos vähentäisin sitä minimiin. Viime kesän kokemuksista viisastuneena, muistelen sitä euforista oloa kun olo oli niin pirteä, sutjakka ja tyytyväinen, kun olin jättänyt vaalean viljan pois ja täyttänyt aukon monipuolisilla vihanneksilla. Ihmekös tuo, jos on parempi olo!

Kun ei syö vehnää, ei  tule syötyä niin paljon leivoksia ja herkkuja, eli sokerinkin käyttö tippuu vähemmälle, valkoinen leipä jää vähiin herkkuhetkiin ja vatsa alkaa toimimaan, kun sinne laitetaan kuitupitoisia vihanneksia. Olen syönyt nyt viikon ajan enemmän salaatteja ja tänään pitkästä aikaa höyrytin kasviksia munakkaan rinnalle. Ai että se oli hyvää! Miksi sitä unohtaa kuinka ihania kasvikset ja vihannekset voivat olla?
Lisäksi olen alkanut taas syömään maustamatonta jogurttia hunajan kera. Naminami.. Siihen vielä marjoja pakkasesta, niin jo on paljon parempaa kuin kaupasta ostettu sotku, jota kehdataan kutsua jogurtiksi!

Tämä kaikki sai nyt alkunsa siitä, kun katsahdin peiliini ja huomasin kuinka näytän kuin olisin raskaana kaikesta vatsan turpoamisesta ja kilojen kerryttyä. Vielä muutama kuukausi sitten näytin ihan hyvältä jopa oman mittapuuni mukaan. Siis tietenkin pyöreältä, mutten sellaiselta jonka kuvajaista haluaisin välttää katsomasta. Nyt tällä viikolla, kun sovitin työvaatteitani ja totesin etteivät ne mahdu päälleni, ymmärsin että nyt on aika nostaa se pohjalaisakka suonsilmästä ja lopetettava se kaiken maailmojen huolien märehtiminen. Minä kun aina murehdin sen ruoan kera ja sehän alkaa näkymään ja tuntumaan. 

Kaikkein huvittavinta tässä kaikessa on, että minulla on oikeastaan hauskaa. On hauskaa kulkea koiran kanssa vähän pitemmillä lenkillä, niin kuin tänä aamuna. Oli hauska aloittaa puutarhurin työt viikon alusta ( sen allergia kohtauksen tosin olisin voinnut heivata kankkulan kaivoon), olen kipeä ja huonossa kunnossa, mutta silti jotenkin sadomasokistisella nautinnolla verryttelen lihaksiani ja nautin kuinka kehoni alkaa taas toimimaan talven toimettomuuden jälkeen.

Nyt taidan alkaa suunnittelemaan uutta sisältöä jääkaappiin ja lähteä ihan ajatuksen kanssa ostoksille ennen kuin kaupat menee lakkoon perjantaina. Kansa tarvitsee leipää ja sirkushuveja!

Sydämen suuruudesta

Siemailen kahvia ja yritän heräillä. Lueskelen vanhoja tekstejäni ja hymyilen surullisesti. Olen viettänyt sisäisiä hautajaisia viimeisen viikon ajan ja alan olemaan väsynyt. En ole kyennyt kirjoittamaan mistään, asiat tuntuvat liian henkilökohtaisilta jaettavaksi. Ja silti on ollut tarve saada surun tunteet ulos itsestäni.

Rakkaus on hassu juttu. Jos kykenee katsomaan toista silmiin ja näkemään toisen riisuttuna, ilman kaikkia niitä asioita, jotka ovat aiheuttanut välirikon kahden ihmisen välille, tajuaa mitä oikea rakkaus voi olla. Rakkaus johon ihmishormonit tai -kemiat eivät vaikuta. Katsoa toista silmiin, hyväksyä toinen sellaisenaan kuin toinen on ja tajuta, kuinka kaunis ihminen onkaan. Sitä rakastaa. Rakastaa sydämensä pohjasta.

Se olisikin kaunista, jos tuohon samaan kykenee silloin, kun toinen on siinä silmien edessä. Kun oma ego ja loukatut tunteet eivät pääse mutkistamaan tilannetta, tai kun itse tajuaa tarvitsevansa jotain muuta kuin mitä tämä upea ihmissielu voisi minulle tarjota.

Pohdin. Milloin ihminen on niin suuri sydämeltään, että kykenee rakastamaan ihmistä, hyväksymään toisen sellaisena kuin toinen on ja silti kykenee päästämään toisen vapaaksi maailman tuuliin?

Buddhan hymy

Istun sängylläni, jalat ristissä, kädet polvieni päälle ja hengitän. Laitan kaiken huomioni ja energiani hengittämiseen ja rauhoitun. Hengitän ja hengitän, tunnen kuinka kaikki muu vain katoaa ja olen vain olemassa. Meditoin.

Ei, en ole ryhtymässä buddhalaiseksi enkä minkään muunkaan uskonnon kannattajaksi, päätin olla vain avoimin mielin ja kokeilla jotain uutta. En ole ikinä meditoinnut ja ajatuskin meditoimisesta tuntui jotenkin oudolta ja hankalalta. Miten ihminen voisi olla hiljaa, antaa kaikenlaisten ajatusten vaijeta pääkopastaan ja olla vain läsnä tässä hetkessä?

Se oli itseasiassa yllättävän helppoa. Kokeilin eilen ensiksi 15 minuuttia. Ihan pieni hetki, se ei vie minulta mitään suuria ponnistuksia tai aikaa. Aloitin hengittämisen seuraamisesta ja seuraavaksi kuvittelin itselleni juuret jotka kiemurtelevat maaperään, ottavat ravintoa ja energiaa. Sitten kasvatin itselleni lehdistön ja kurkotin taivaalle, aurinkoa kohti. Olin vain ja hengitin. Aika katosi jonnekin ja kun päätin meditoinnin, oloni oli hyvin rauhallinen ja virkeä.

Tänään kokeilin hengitystä mantran Ham-sa, Minä olen Se, tahdissa. Se oli vain mukava kokeilu, josta yllättäen sain energian virtaamaan. Minun kämmeniäni kihelmöi ja minulla oli valtavan hyvä olo. Yllättäen tunti meni ohitse kuin tähdenlento. Tällä kertaa mieleni yritti keksiä kaikkea kivaa viihdykettä ajan kuluksi, mutta se että lempeästi vain patistin toisen leikkimään jonnekin muualle ja palasin Ham-sa mantraan, pääsin takaisin rauhallisuuteen. En voi uskoa kuinka helppoa tämä alku on ollut.

Meditoinnilla on suurempiakin tarkoituksia, itsensä kuuntelemista, sielun kehittämistä jne. mutta tällä hetkellä minulle riittää se rauhan tunne jonka saan. Olen rentoutunut, hieman unelias ja hymyilen. Nyt alan ymmärtämään miksi Buddhapatsaat aina hymyilevät. Huomaan hymyileväni kun meditoin. Minun sisimpäni hymyilee Buddhan hymyä.

Kaikki on mahdollista

Hämmentyneenä ajatuksesta " kaikki on mahdollista", istahdan tietokoneen ääreen ja alan kirjoittamaan. Tulen juuri kallonkutistajani luota ja olo on WOW, sillälailla häkeltyneen kuiskatusti lausuttuna. Wou...

Olen alkanut juuri lukemaan kirjaa nimeltä "Ajattele itsesi hyväksi", kirjoittaja on Annastina Vrethammar. Hän kirjoittaa ajatustemme voimasta luoda oma elämämme ja kaikki se mitä vedämme puoleemme. Itse asiassa ei ole minulle mitään eräällä tavalla uutta, olen tiedostanut kyllä asian tässä vuosien varrelle, mutta en ole suhtautunut asiaan mitenkään paneutuen. Se kirja on ollut hyllyssäni jo vuosia, mutta en ole kokenut että olisi aika ottaa sitä esille. Uskon, että niin kuin opettajat, niin myös oikeat kirjat kertovat koska on aika tarttua niihin. Nyt on tullut se aika elämässäni, jolloin avaan tämän kirjan.

Olen kokenut kai aina elämässäni, että on sula mahdottomuus tuoda yhteen sisäisen maailmani kaksi persoonaa ja heidän halunsa. Olen yrittänyt tasapainotella heidän välillään ja ajoittain tehnyt itseni onnettomaksi, kun eläessäni toista elämää, toinen tärkeä elämä on jäänyt ilman huomiota. Maalla asuessani ja paikoillani ollessa, olen kaivannut matkustelua, uusia maisemia ja ihmisiä, seikkailuja. Ja seikkailessani olen kaivannut itselleni juuria, perhettä, pysyvyyttä, turvapaikkaa johon palata. Ja nyt joku ihminen sanoo, että kaikki on mahdollista. Minä voin ja minulle olisi itseasiassa hyväksi, jos pyrkisin löytämään tapoja elää omalla tavallani.

Olen aina elämässäni valinnut kahdesta tavasta toimia, sen kolmannen. Se ei ole ollut helppoa elämää, mutta se on ollut minun näköistä elämää. Aina on pitänyt etsiä jokin aivan toisenlainen tapa tehdä asioita. Joitakin vuosia sitten minuun iski mieletön pelko omasta pärjäämisestä. En uskonut, että ELÄMÄ kannattelisi minunkin siipiäni. Olin pakokauhun partaalla. Siitä lähtien olen pitänyt itsepäisesti kiinni normeista, asioista joiden mukaan ihmisen tulisi elää. Ne voivat olla hyvinkin keksittyjä "normaaleja" normeja, kunhan ne eivät petä altani. Olen myös voinnut henkisesti hyvin pahoin ja masentunut syvästi pakottamalla itseni olemaan jotain mitä en ole.

Ja nyt ihan oikea elävä ihminen sanoo, että kaikki on mahdollista. Minä voin yhdistää kaksi minun sisäistä maailmaani ja tavoitella unelmiani. Kaikki on vain " järjestely kysymyksiä ". Wou...

Sain kotiläksyn. Minun tulee kirjoittaa unelmiani paperille, aivan niin kuin tein peloillenikin ja sitten minun tulee katsella niitä. Usein pelot niin kuin unelmatkin, eivät ole niin suuria tai pelottavia, tai tällä kertaa liian mahdottomia, kun ne on laitettu paperille. Kun ne ovat paperilla, on paljon helpompaa alkaa miettiä kuinka toteuttaa niitä kuin antaa jonkin epämääräisen vain velloa ajatuksissa.

Aivan samaa kirjoittaa Annastina Vrethammar. Tiedostaessaan omia tunteita ja tarpeita, määritettäessä ne tarkalleen, universumilla on tilaisuus laittaa asiat tapahtumaan. Epämääräisyydellä ei saavuteta kuin epämääräisyyttä.

Alan tekemään kotiläksyäni. Kerrankin olen jossakin hyvä! Siis ihan WOW!

Armoa ja kuohuviinin kuplia

Edessäni lautasella kököttää ihana lettu, räiskäle, lätty. Ja tämän herkun päällä kasa valkoista ja ilmavaa, synnillistä kermavaahtoa ja kasa vadelmahilloa. Katson sitä kuin kauneinta taideteosta, tarkastelen sen täydellisyyttä jokaiselta suunnalta, huokaisen ja käärin rauhallisesti rullalle. Se on niin kaunis!
Nautin kuinka vaaleanpunainen sekoitus tursuaa letun päädyistä, kun leikaan palan ja vien sen nauttien suuhuni. Täydellinen aamun aloitus.

Ostaa kuohuviinipullo ja poksauttaa se hyvän ystävän seurassa. Nauttia romanttisesta hömppäelokuvasta ja kikattaa ystävättären kanssa kilpaa niin kuin pienet tytöt tirskuisivat. Me kaikki olemme kuin pieniä tyttöjä, meillä kaikilla on vapaus.

On ihanaa löytää armo. Vielä ihanempaa on antaa itselleen armoa. Joskus ihmisen on käytävä kallonkutistajalla, joka muuten on aivan ihana ihminen, antaakseen ja saadakseen itselleen luvan olla armollinen.

Leivoksia ja marenkiunelmia

Selailen juuri kirpputorilta ostamaani uutta leivoskirjaa. Niin juuri, LEIVOSKIRJAA. Pyörittelen silmiäni ja alan hekottamaan. Olinko se juuri minä joka eilen manailin, kun housujen nappi on alkanut ihmeellisesti kiristämään? Ei suikaan....

Rakastan leivoksia, niiden tuoksua. Rakastan niiden leipomista, esille tarjoamista, sitä ilmettä joka leviää ihmisen kasvoille, kun makuhermot ovat saamassa orgasmia. Istuin eräänä päivänä pitkästä aikaa kahvilassa ja nautin tilanteesta, kun sain tarkkailla muita kahvilassa asioivia nautinnon etsijöitä. Nuoret tytöt, lapsia vielä kaivavat vakavan ilmeisinä kukkaroa käsilaukustaan kuin kopiot vanhempien tyttöjen, jo naisiksi varttuneiden naisten toimista. He tilaavat asiantuntevasti jäätelöannoksensa myyjättäreltä ja pohtivat vakavissaan mikä olisi paras paikka nauttia heidän makuhermojen nautinnoista. Nuoret äidit ovat kokoontuneet yhteen yhden pöydän ääreen, ja siinä samalla kun nauttivat kahvista ja leivoksistaan, he antavat pienet palat herkkujaan lusikallaan vieressä istuville lapsilleen, joku heistä on vielä pieni vauva.

Vanhemmat rouvat keskustelevat keskenään, nostavat kahvikuppin hetkeksi huulilleen ja laskevat sen sitten takaisin lautaselle. Heillä ei ole minkäänlaista kiirettä mihinkään. Kahvilan toiselle puolelle kokoontuvat pyöreän pöydän ritarit, miehet jotka jokainen aamu kokoontuvat kahvilan nurkassa sijaitsevaan pyöreän pöydän ääreen. He lukevat rauhassa päivän lehdet, keskustelevat päivän aiheista ja nauttivat toistensa seurasta.

Minua kiehtoo tämä kahviloiden ilmapiiri, sen sosiaalinen vaikutus ihmisiin. Nautin kun saan seurata naisten rituaalia ja huomata kunka se siirtyy seuraavaan sukupolveen. Se on tärkeä rituaali, johon panostetaan.

Olen saanut kuulla kuinka minua on rohkaistu aloittaamaan oma kahvilayritys ja niin on sanonut ihmiset, jotka tarkoittavat sitä mitä sanovat. Tietenkin tarvitsisin koulutusta ja harjoittelua, mutta minulla olisi kykyjä ja rakkautta. Olen vain mahdottoman hyvä puhumaan itseni ulos unelmista, jotka olisivat mahdollisia.
Miksi omiin unelmiin on vaikea uskoa?

Nähdäkseen

Joskus elämässä tarvitaan koiran pusuja, romanttisia elokuvia ystävän kera, avattuja kuohuviinipulloja ja hengellistä hömppää selviytyäkseen. Ja ajoittain on itkettävä silmät päästään, käytettävä talouden kaikki nenäliinoiksi kelpaava paperi ennen kuin on tarpeeksi kykenevä näkemään tarpeeksi kirkkaasti. Ottaa toinen ihminen kämmenelleen, tarkastella häntä joka puolelta ja ymmärtää, sinä olet vain sinä. Minä olen vain minä. Ei ole suurempaa totuutta.
 Kun on katsellut toista, on valmis katselemaan itseään ja tajuamaan, kuinka ihmiset ovat kuin kemiallisia alkuaineita. Sellaisina täydellisiä, mutta yhdessä reagoidessaan voivat aiheuttaa räjähdysvaaran.

Antaa tuska ja kipu pois. Miksi minä niitä enää kannan mukanani? Mitä sellaista ne voisivat minulle enää antaa, että taakkana niitä kantaisin mukanani, muistelisin ja kärsisin? Minä annan teidät pois, luovutan teidät kuin lahjan. Tässä ne ovat, kaikki loukatut tunteet, pienet kivut ja säryt loukkaantuneista sanoista. Tässä ovat kaikki ikävät muistot. Minä en tarvitse teitä enää. Näkemiin.

Minä hymyilen. Ollakseen rohkea, tarvitsee vain rakastaa. Ja rakastaakseen, on oltava rohkea.

Mittasuhteita

Räytymispäivä.. Termi joka on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Röllillä on räytymispäivälaulu ja siitä se on tullut koko perheeni termi. Räytymispäivä - termi selittää kaiken. Ja kun Räytymispäivä iskee, on aika kaivaa laatikoiden pohjalta Röllin laulu-cd ja saattaa elämä oikeisiin mittasuhteisiin. Loppujen lopuksi, kaikki on ihan hyvin ja minulla ei ole mitään hätää.

Itsensäpelottelemislaulu

Kun ilta saapuu ja varjot metsässä pitenee
On aivan varmaa että silloin siellä joku hiippailee
Kun varjoon katson puun oksalla huomaan pääkallon
Mut kun tarkemmin katson niin näänkin vain jalkapallon

Ja puun takana huomaan kun joku mua väijyy
Ja luonteeltaan se otus lienee tuhma sekä häijy
Voi hirmuinen otus jos sä minut mukaasi kaappaat
Mut kun tarkemmin katson siellä onkin vain vanhat saappaat

Kun tarkasti mä kuuntelen niin kuulen
Pelottavaa murinaa ja luulen
Se on varmasti karhu joka siellä murisee
Mut kun tarkemmin kuuntelen
Se on oma maha joka kurisee

Ja tuolta kulman takaa varmasti joku kurkkii
Sen häijyt silmät vain vaanivasti mua urkkii
Voi kauhistus sen täytyy olla jättiläisrotta
Mut kun tarkemmin katson niin
Sehän onkin minun vanha potta

-Rölli-

Lady terveyskeskuksessa

Tänään tuli hetki, jota olen odottanut jo jonkin tovin. Menin terveyskeskuksen lääkärin vastaanotolle saadakseni lähetteen sairaalan ortopedille ja siten leikatun polveni magneettikuvaukseen. Byrokratian kukkaset ovat aina onnistuneet ällistyttämään minua, mutta jos tämä on ainoa tapa päästä kunnalliseen hoitoon, niin sitä on parasta vain täyttää byrokratian vaadittavat kaavakkeet ja tyydyttävä osaansa.

Olin valmistautunut tehtävääni kiitettävästi. Mukanani oli kaikki tarvittavat paperit, olin kehitellyt mielessäni sanatarkan selityksen ja historiikin kaikkine sukuvaakunoineen ja traagisine juonenkäänteineen. Olin jopa ollut tarkka aamuisen pikkuhousujen valinnassakin. Muistan äidin opastuksen, että hienolla leidillä on aina siistit alushousut, jos joutuu yllättäviin tilanteisiin.

Viimein nimeäni huudettiin ja valmistauduin koitokseen kuin ylioppilaskirjoituksiin. Lääkäri oli vanha ja lihava, ilme aika yrmeä, kun sopotin historiikkia. Lopuksi tuloksena oli lyhyt tokaisu ettei heillä mitään magneettikuvia oteta.

Ääh! No ei tietenkään. Haluan vain lähetteen sairaalaan. Kiitos.

Kuin valmistautuneena kunnon oppilaana vetäisin paperinipun esiin ja tohtori tutkaili sitä hetken. Tuomio oli: " Ok, anna likkojen ottaa kopiot, laitan lähetteen eteenpäin."

Mitä!? Enkö joudukaan riisumaan housujani, esittelemään huolella valittuja alushousuja ja häpeämään, kun en ennättänyt ajella säärikarvojani? Kaikki tämä valmistautuminen kuitataan pelkällä olankohautuksella.
No, en nyt välttämäti olisi halunnut joutua tämän lääkärin kopeloitavaksi, mutta silti nyt jotain pitäisi saada 13,70 € vastineeksi! Ei tässä nyt ihan turhasta aleta maksamaan...

Tuohtuneena marssin huoneesta ulos ja annan 50- vuotiaan "tyttösen" kopioida potilashistoriikkini. Matkalla kotiin alan hymyilemään ja naureskelemaan itselleni ja käytökselleni. Tässähän ollaan kuin vanhemmat terveyskeskuksen leidit, vaaditaan rahalle vastiketta tai muuten heittäydytään käytävälle ulisemaan.

Naureskeluni saa aikaiseksi uteliaita vilkaisuja ohi ajavilta kuskeilta. Nonih! Yksi kylähullun maine lisää...

Rimakauhua

Rimakauhu iskee, kun sitä vähiten odottaa. Samoin suru. Ja sisäinen kriitikon pentele.
Kirjoittaminen antaa minulle voimaa, mutta kuinka voi kirjoittaa surusta ilman, että siitä tulee liian henkilökohtaisesti koettavaa? Vai onko tässä taas kyseessä suomalainen kasvatusmentaliteetti, ettei surua saa ilmaista ja jos ilmaisee sen varsinkin näin julkisesti blogikirjoituksena, niin se on jotenkin hävettävää? Surun kuuluu olla henkilökohtaista ja sitä ei saa jakaa, tai siitä ei saa vihjaista ulkopuolisille. Suomalainen nainen tai mies puree hampaansa yhteen ja kestää sen kuin talvisodan veteraanit kannaksella. Sisulla siitä selvittiin ja turha on tulla nurkumaan, ajattele kaikkia niitä rajalle haudattuja sankareita. Eivät hekään sortuneen.

Milloin surusta poistuu häpeän tunne tai syyllistäminen, milloin siitä tulee tässä yhteiskunnassa hyväksytty tunne, jonka saa ilmaista julkisesti? Kuinka usein muut ihmiset kääntyvät syrjään, kun joku suree tai itkee julkisesti? Me annamme surijalle oman rauhan ja tilan,jätämme hänet yksin, kun ehkä paras tapa olisi mennä ja rutistaa toinen syliin ja jakaa hänen surunsa. Missä menee yksityisyyden kunnioittamisen ja hylätyksi tulemisen raja?

Surua ei ole helppoa käsitellä, varsinkin kun sen yhdistää eroon, kuolemaan tai menettämiseen. Ihmiset oppivat jo lapsesta asti kohtaamaan surua ja pieniä menetyksiä. Elämän varrella niitä riittää ja nämä kokemukset tuovat mukanaan varmuutta selviämisestä. Surun käsittely vie aikansa ja jokainen ihminen käsittelee omaa suruaan henkilökohtaisella ja omaan persoonallisuuteen kuuluvalla tavalla. Ei voi tuomita kuinka surua tulisi käsitellä. Se on henkilökohtaista ja siinä kuuluisi antaa jokaiselle se yksityisyyden kunnioittamisen tila.

Sureminen voi olla vaikeaa itse surijalle, mutta myös lähipiirille. Kuinka suhtautua lähimmäisen suruun, kuinka antaa tilaa surulle, mutta myös muistuttaa surijaa, että elämä jatkuu ja suruun ei saa jäädä asumaan? Missä menee se raja, jolloin surevan ihmisen elämään saa puuttua ja milloin antaa tilaa? Kuinka surua saa ja voi käsitellä?

Minulle menettämisen suru on uusi asia ja siten vaikea käsittää. Tietenkin olen menettänyt asioita tai unelmia, kun jokin ei ole toiminut tai onnistunut. Mutta ihmistä minä en ole menettänyt. Kyllähän isovanhempani ovat poistuneet tästä elämäntasosta, mutta sen osaa jotenkin ymmärtää. He olivat vanhoja ja oli  heidän aikansa lähteä. Muuten olen ystävien kohdalla pitänyt heitä joko käsivarren mitan päässä, tai sitten he ovat minulle hyvin tärkeitä, vaikkei ihan läheisiä. Minä olen aina lähtenyt ensiksi, jottei minua itseäni jätettäisi.

Nyt minä olen menettänyt ystävän, joka opetti minulle kuinka hyvä on jäädä hetkeksi paikoilleen ja luottaa, antaa ihmisille mahdollisuus. Minä rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni, ja ensimmäisen kerran uskalsin laskea suojamuurit ja olla alaston sieluuni asti. Hymyilen ja kiitän häntä siitä.

Olla kiitollinen. Olla kiitollinen siitä kaikesta ilosta ja surusta, joka on kasvattanut minusta minut. Kiitollisuus kuuluu suruun, myös viha ja pettymyksen tunteet. Nauru ja itku, voimattomuus ja ylpeys. Tärkeintä taitaa kuitenkin olla kyky antaa itselleen anteeksi ja rakastaa itseään. Rakastamalla itseään, rakastaa toistakin eikä mikään katoa kokonaan.

Kun suru tuli kylään

Tänään on tullut päivä, jota olen odotellut tulevan. Päivä, jolloin voi sureminen alkaa.

Erostani on kulunut 43 päivää eli 6 viikkoa ja yksi päivä. Niin kauan olen ollut kuivilla huumeestani, ystävästäni, maailmani navasta. En ole vielä antanut itseni surra, itkeä, vaan olen lukinnut kaiken sisääni odottamaan päivää, jolloin olen hieman vahvempi.

Tänään ei itseironian kukkaset kukki, ei ole voimia olla hauska. Minulla on ikävä ystävääni.
Kykenen hyväksymään meidän kahden eron, sillä se oli parasta meille kummallekin että erosimme, kun vielä olimme ystäviä ja välitimme toisistamme. Meillä oli vain erilainen arvojärjestys elämään.

Se mitä kaipaan, on ystävä. Se mihin petyin oli, että se kuinka jokin niin ulkoinen seikka voi olla tärkeämpää kuin minun ystävyyteni. Mutta se ei vähennä minun ikävääni ystävääni kohtaan. Ei vaikka kuinka pettynyt olisinkin. Minä kaipaan ystäväni.

Ystäväni sai minut nauramaan vaikka olisin ollut kiukkuinen kuin ampiainen. Me keskustelimme ihan kaikesta. Aamiaiset venyivät joskus toista tuntia kun aloimme keskustelemaan jostain päivän aiheesta tai arvoista, estetiikasta, ihmisluonteista.. Me nauroimme samanlaisille asioille, rakastimme musiikkia, elokuvia, aamulehden lukemista sängyssä. Rakastimme hyvää ruokaa, viinejä, kaikkea esteettistä ja intohimoista. 

Tänään minä suren. Suren ystävääni, minun sielunveljeäni. Tänään minä suren.

Alter ego, sankariainesta...

” Sanotaan, että jokaisen lihavan työn sisällä asuu laiha tyttö. Minun kohdallani se on suklaapupu , tosin pupu on hyppinyt pois jättäen vain jälkeensä kaiken suklaan.

Tällä hetkellä seison Choco Heaven – konditorion tiskien edessä hyperventiloimassa raskaan suklaan tuoksun huumaavassa tilassa. Tilanteesta ei paljon puuttuisi, jos alkaisin kieriskelemään maassa ja puhumaan kielillä, mutta silloin en saisi mahdollisuutta näyttää suurin piirtein täysijärkiseltä asiakkaalta ja pyytää myyjättäreltä valkosuklaahipuilla ja vadelmilla täytettyjä suklaaleivoksia. Koska minulla on suurisuuntaisia suunnitelmia niiden leivosten suhteen, päädyn pyyhkäisemään valuvan kuolan suunpielistä ja hengittämään syvään. Tarkistan sivuilleni josko mahdollinen itsehillinnän pettäminen on saanut huomiota, mutta onnekseni voin huokaista helpotuksesta. Konditorion pöydissä muut asiakkaat ovat syventyneinä kuka keskusteluihin, kuka kahviinsa itkemiseen, kun suklaiset makunautinnot ovat räjähtäneet kitalaen takaosiin ja aiheuttaneet naispuolisissa asiakkaissa hurmioituneen tilan.

Lasihyllyille asetellut suklaa-, juusto-, ja kermakakut sekä muffinsit, leivokset ja pikkuleivät tarjoavat jotain mieltä rauhoittavan hengellisen tilan, jos ensiksi iskevästä hyperventiloimistilasta pääsee jalostetummalla valaistumisen tasolle. Alan saaman itsestäni otteen ja kykenen hallitulla mielentyyneydellä tilaamaan neljä kappaletta valkosuklaa-vadelma-suklaaleivoksia, mukaan kiitoksia vain!

Pyyhkäisen ovesta ulos raikkaaseen kevät ilmaan, tuntien itseni kuin parhaimmaksi sotapäälliköksi ryöstöretken jälkeen ja puristan leivospakettia komeaa rintamustani vasten. Ja se mitä sanoin suurisuuntaisista suunnitelmista... Ja paskat! Suunta on kohti aurinkoista puistoa, jossa jollakin puiston penkillä on tilaa ja sitten...

Näyteikkuista heijastuu pyöreä nainen, kun kiihdytän vauhtiani eteenpäin kuin puuskuttava höyryjuna. Määränpää selvänä etenen niin keskityneesti etten huomaa kuinka sivukadulta ryntää mies ja tönäisee minua niin, että kallisarvoinen ryöstösaalis lennähtää käsistäni. Ja kuinkas muuten, kuin suoraan ohi kulkevan bussin alle!

Järkyttyneenä, rintoihin tarraantuneena voin vain katsella kuinka leivokset liiskaantuvat bussin pyörien alle. Järkyttyneessä olotilassa en kykene huomioimaan minuun törmänneen miehen anteeksipyyntöjä edes sen vertaa, että hyökkäisin raivoikkaasti sättien toisen kimppuun. Minun leivokseni, minun suklaavadelmaleivokseni!!!! ”

Joskus ihminen tarvitsee sankarinsa pelastamaan päivän tai olemaan absurdin hassu, kun ei itse siihen jaksa venyä.. Joskus liian vilkas mielikuvitus ei ole pahitteeksi elämässä :D

Kakuista allikkoon

Istun tietokeneen ääressä aurinkolasit silmillä näyttäen naurettavalta. Aurinko paistaa enkä halua hukata hetkeäkään tästä ihanasta valokylvystä. Tietenkin asiaa edistäisi se, että hilaisin takapuoleni ihan ulos asti ja veisin irlanninsetterini ulos. Raukka kun katselee myrtynein ilmein vierestä, kun tämä nainen ei saa itseänsä pois tietokoneen ääreltä.

Olen aloittanut taas lukemaan Mireille Guilianon kirjaa Ranskattearen ruokavuosi ja iloikseni huomasin, että lähikirjastosta löytyy hänen ensimmäinenkin kirja: Ranskattaret eivät liho. Taidanpa laittaa sille varauksen. Olen pienenpienellä tavalla edistänyt ruokaprojektiani alkamalla listaamaan huonoja ruokatapojani ja miettimään syitä siihen.

1. Minä hotkin ruokani enkä keskity ruokailuun, vaan luen aina jotain samalla.
2. En suunnittele millään tavoin viikottaisia ruokailuja, joten syön vain sitä mitä kaapista sattuu löytymään.
3. Syön vasta sitten, kun verensokerini on romahtamaisillaan ja tilanne alkaa muistuttamaan tilannetta,  jossa    PMS:stä kärsivä nainen on valmis kaappaamaan sipsirekan kynsiviilalla uhaten. Siinä tilanteessa leikki on kaukana!
4.Minulla on paha ja opittu asenne, että ruoka on vain jotain, jolla täytetään energiavajetta tai jotain, josta saa lohtua. Ruoasta nautitaan, mutta aina syyllisyyden täyttämin tuntein.
5. Ruoanlaitto on vaikeaa- asenne.
6. Ruokaan panostetaan vain, kun vieraita on tulossa. Arkena sillä ei ole väliä, kahvilla ja voileivillä pärjää.  
7.Lihavuus on sama kuin syöminen.
8. Ruoka tuo lohdun kuin lämpimä syli ja vie murheita pois. Jokavuotinen talvimasennus ei auta tätä tilannetta.

Siinä taisi olla ne pahimmat karikot, joihin kasahdetaan... Tosin täytyy lisätä, että opiskelijaelämän budjetilla ei shampanjaa ja kaviaareja ostella, mutta ei se ole esteenä hyvälle ruoalle, jos suunnitteluun käyttää hieman aikaa ja mielikuvitusta.

Minun perheessäni isä oli se ruoanlaittaja ja äiti leipuri. Sain itse sitten ne leipurin geenit ja ja tällä keholla, joka napsii jo kiloja pelkästä konditoriohyllyn katselemisesta, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Se olen voinut olla minä entisessä elämässä, joka päästi kuuluisat sammakot suustan: " Syököön kansa kakkuja! " Ja senhän jokainen tietää kuinka siinä jutussa kävi..

Olen varma ettei kukaan ystäväpiiristäni ole kovinkaan pahoillaan, kun leipuri Hiiva- kohtaus pääsee yllättämään ja pian alkaa kutsuja satelemaan teekutsuille. Onnellista olisikin kun se pysyisi sellaisissa mittapuitteissa, mutta kun suklaakakun saa melko vaivattomasti pyöräytettyä ihan ominkin voimin iltasella.
Jos jostain voi ylpeillä, niin en osta karkkeja tai sipsejä. Valmisleivonnaiset ovat edelleen yksi suuri kauhistus ja PALJON saa tapahtua ennen kuin minut saa ostamaan valmiskakkupohjan! Ennemmin helvetissä pistetään luisteluksi ja harrastetaan mäkihyppyä.

Voi kuinka ihanaa olisikin vain syyttää vanhempiaan ja huonoa kasvatustapoja, mutta kun ikä alkaa lähennellä 30 - vuoden rajapyykkiä, alkaa selitykset ontumaan. Omasta elämästä vastuunottaminen, huomaan sen alkavan omasta itsestä huolta pitämisellä.