Istuskelen keittion poydan aarella ja katselen islantilaisia lumipeitteisia vuoria. Tata matkaa on odotettu kauan, jo muutaman vuoden ajan ja viimein loydan itseni taalta huokaisemassa mielenrauhan tuomasta helpotuksesta. Joskus on lahdettava kauemmaksi paastakseen lahemmaksi itseaan. Tai ainakin minun tapauksessani. Tama on minun kolmas matkani Islantiin ja hammastelen edelleen kuinka ihminen voikin loytaa sielunsa kodin jostain hyvinkin yllattavasta paikasta. Kun taman neidin paa alkaa olla liian taynna ajatuksia ja tarvitsen paikan jossa hengahtaa ja saada asiani uusiin mittasuhteisiin, loydan silloin itseni istumasta joltain islantilaiselta maen nyppylalta katselemasta maisemia. Silloin on sydan ottanut ohjakset kasiinsa ja vie omistajansa paikkoihin, joissa on hyva olla.
Vuorissa on jotain hyvin rauhoittavaa. Ne ovat vain siina, sulkevat kulkijan syliinsa ja antavat rauhan. Mihinkaan ei oikeastaan ole kiire, ne kertovat jos vain osaa kuunnella hiljaisia kuiskauksia. Asiat tulevat ja menevat, mutta loppujen lopuksi asiat aina jarjestyvat. Niissa on jotain pysyvaa, joka lohduttaa mieltani ja saa minut tarrautumaan juuri tahan ohitse kiitavaan hetkeen. Huomaan taas itsestani saman kauan opitun viisauden, etta ollakseni ihminen itselleni, on minun joskus vain jatettava kaikki taakseni ja mentava. Hetket ovat enemman lasna minulle, kun mikaan ei ole kunnolla fyysisesti pysyvaa. Tarvitsen paikan, majakan jonne palata ja joka pitaa minut kiinnitettyna, mutta onni tulee muutoksesta, vaikka se tuntuisikin hyvin pelottavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti