Ilma seisoo, niin kuin ajatuksetkin. Painostava, kuuma ilma tunkeutuu ihohuokosiini, tukehduttaa. Jazzin laiska rytmi vie jonnekin kauas, pois tästä paikasta. En osaa paljoakaan miettiä tällä hetkellä.
Kävin aamusta lääkärin luona kipeytyneen lonkkani takia. Lonkan niveltulehdus oli tuomio ja viikon sairasloma ukaasilla etten saa mennä omia nurkkiani kauemmaksi. Lisäksi passitus jatkotutkimuksiin. Kaikkine kolotuksineni lääkäri alkoi epäilemään että minulla saattaa olla jonkinlainen nivelsairaus. Sain kuukauden kestävän hevoskuurin tulehduskipulääkkeitä, jotta tulehdus saadaan rauhoitettua ennen uutta tutkimuskertaa ja veritestien tulosten tietämistä.
Mietin. Mitä sitten jos saan tietää sairastavani 27-vuotiaana jonkin asteista reumaa?
Tämä vuosi on sisältänyt monenlaisia muutoksia elämässäni, joten osaan olla vielä aika tyyni ja rauhallinen. Reuma on jotain jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Enää se ei ole välttämättä mikään kauhea tuomio, vaan reuman hoito on edistynyt huomattavasti Suomessa viimeisen 10 vuoden aikana. Jokaisella reumaa sairastavalla ihmisellä tauti on omanlaisensa. Elämä on ihan elämän arvoista, vaikka ehkä hieman tai paljonkin toisenlaista kuin terveellä ihmisellä.
Pohdin. Jokainen päivä joka ei satu ja jolloin voi tehdä rakastamiaan asioita, on päivä jolloin saa olla kiitollinen. Joskus elämä muuttaa asioita ja ihmisiä. On vain muututtava elämän kanssa, käsi kädessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti