Silence. Siinä on yksi lempisanoistani englannista. Se on kaunis ja kielellä pyörähtävä, suhahtava äänne. Viikon ajan minulla on ollut tunne, että minun kuuluisi taas alkaa kirjoittamaan. Kirjoita ja ole itsellesi tosi, sanoo jokin sisimmässäni. Anna hiljaisuuden nyt päättyä...
Kriitikon pentele on tullut taas kylään ja kuiskii kaikista niistä asioista, joista en voisi tai saisi kirjoittaa. Hymyilen hellästi ja potkin toista takapuoleen, Nyt sinulla ei ole mitään tekemistä minun päässäni, sanon ja jatkan kirjoittamistani.
Katsoa itseään peilistä, tarkasti, uusin silmin. Kaikki nämä nivelet, lihakset, jänteet, rakkaita. Silittää itseään, rakastaen, hellästi. Olla hellä itseä kohtaan, antaa anteeksi viat, hyväksyä. Nämä kädet ovat hyvät kädet, ne osaavat paljon. Ja tuo vasen polvikin, kaikkea sekin on kestänyt ja nähnyt. Nuo oikean jalan varpaat, paljon tekin olette kantaneet. Ja oikea lonkka, paljon sinäkin olet venynyt ja vienyt minua eteenpäin. Jaksattehan vielä viedä minua paikasta toiseen, osaatte auttaa minua tekemään asioita? Pidetään huolta toisistamme, te minusta, minä teistä.
Kipu on asettunut asumaan tähän kehoon. Tällä hetkellä koko ajan läsnä, muistuttamassa. Mihinkään ei ole niin kiire, kaikkialle mennään omaa vauhtia. Asiatkin tapahtuvat, mutta omalla painollaan.
Reuma.
Paljon ajatuksia mielessä, mutta kaikkia ei osaa pukea sanoiksi. Huolta, hyväksyntää, pientä masennusta, levottomuutta, rauhaa, lempeyttä.
Huomaan, että on päiviä, jolloin aina ei kykene siihen mihin yleensä. Joskus sattuu liikaa, joskus on liian jäykkä ja on otettava rauhallisesti eteen tulevat asiat. Joskus on mieli maassa ja haluaisi vain nurista kaikesta. Toisinaan kiukuttaa oma itsensä. En halua olla vain kipua ja nurinaa. Nauru on vain kaivettava sieltä jostain ja opittava nauramaan omalle kömpelyydelle.
Mielessä on ollut paljon kuinka oma naisellisuus muuttuu vai muuttuuko? Kuinka paljon kyseessä on vain asenne? 10 cm koroille on vain sanottava hyvästi ja luovuttava niiden tuomasta ihanasta hurmasta. Eräällä tavalla huvittaa kuinka kevään ajatukset ruokavaliosta ja liikunnasta ovat olleet vain valmennusta tähän hetkeen. Hyvä niinkin. Ihan kaikkea ei tarvitse keksiä uudestaan.
Olenko minä naisena yhtään sen vähempi? Se mitä olen vuosien varrella oppinut, on se että oma henkilökohtainen naiseus on koko ajan muutoksessa. Se ei ole milloinkaan jähmettynyt samaan muottiin. Me naiset olemme muuttuvaisia olentoja. Eräällä tavalla olen valmis seikkailuihin, kaikkeen siihen muutokseen mihin reuma voi minut viedä. Minä olen vahvempi nyt. Tärkeintä on määrittää itse itsensä, eikä antaa reuman määrittää minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti