Kirjoittaessa itselleen, unohtaa kirjoittavansa myös muille. Sitä unohtaa, että joskus ja jossakin, sitä voi antaa toivoa, iloa, naurua, tukea tuntemattomille ihmisille ilman että on tietoisesti läsnä. Minulla ei ole minkäänlaista tietämystä asiasta seuraako kukaan blogiani, nauraako joku jutuilleni, saako joku lämpöisen virtuaalisen halaukseni ja hellän hymyn. Ja joskus, löytyy ystävän kommentti, rohkaisu ja hymy, joka tekee mielen iloiseksi ja piristyksen päivään.

Hymyilen ja tunnen oloni nöyrän sanattomaksi. Että me kaikki ihmiset olemmekin ihania, halauksen arvoisia!