On harmaan pilvinen aamu, jostain kaukaa kuuluu ambulanssin sireenien ujellus. Kaikki tuntuu hyvin rauhalliselta, kuin pysähtyneeltä tähän hetkeen. Koirakin kuorsaa vieressä, kaikki tassut sojottaen taivasta kohden. On raukeaa vain olla.
Mietin luottamusta toiseen ihmiseen. Kuinka vaikeaa on joskus vain hypätä ilman turvaverkkoa ja luottaa siihen, että toinen ottaa kiinni. Minun elämääni on astunut uusi ihminen, joka herättää paljon uinuneita tunteita pintaan. Enimmäkseen mietin vain, kuinka paljon ihminen ottaa mukaansa entistä parisuhdetta ja kuinka paljon hän antaa sille valtaa. Joku viisas ihminen on taas sanonut, että se on ihan itsestä kiinni.
Jos entinen ihmissuhde on ollut rankka, kuinka kauan menee ennen kuin osaa ottaa uuden ihmisen ihan vain sellaisenaan, ilman ennakkoluuloja? Tällä hetkellä olen kokenut jokainen päivä jotain uutta ja yllättävää, joka on saanut minut hymyilemään. Kun on saanut tottua tietynlaiseen kohteluun, jota toiset voisivat tuomita huonoksi kohteluksi, on uusi suhde yllätyksiä täynnä. Niin normaalitkin asiat kuin kädestä pitäminen, voi tuntua yllättävältä ja tuoda hymyn huulille.
Itseäni jännittää, että osaanko nyt? Enhän vain pilaa tätäkin suhteen alkua... Olenko jo tarpeeksi ehjä, tarpeeksi valmis uuteen yritykseen? Kaikilla ihmisillä taitaa olla näitä ajatuksia uuteen parisuhteeseen ryhtyessä ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on nähnyt ja kokenut.
Tommy Tabermannilla on mielestäni aiheesta hyvä runo:
Tulla lähelle
vaatii sinulta voimaa,
paljon
väkevää voimaa
Olla lähellä
vaatii sinulta
rohkeutta,
paljon
paljasta rohkeutta
Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskaltaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskaltaminen. Näytä kaikki tekstit
lauantai 11. syyskuuta 2010
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Uskaltamisesta
Mietin tässä mitä uskaltaminen oikeastaan on? Kaikkitietävä Wikipedia määrittää rohkeuden uskalluksena tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai pelottelusta.
Uskaltamiseen liittyy varmuus omista taidoista, varmuudesta itseen toimivana ja kykenevänä olentona. Mitä enemmän uskaltaa ja luottaa omiin taitoihinsa ja kykyihin, sitä varmemmin voi onnistua. Ja se että uskaltaa tehdä jotain minkä tietää vaikeaksi, sitä enemmän saa itsevarmuutta kun onnistuu. Mutta on myös uskallusta tehdä jotain missä ei välttämättä onnistu ja oppia tekemistään virheistään. Oppiakseen henkilöllä on oltava perusluottamus elämään. Luottamus saavutetaan vain uskaltamalla.
Entä sitten jos jokin asia ei onnistu yrittämiskerroista huolimatta ja itsevarmuus haihtuu. Mistä silloin saa uskaltamisen voiman ja luottamuksen? Miten ihmisen itseluottamuksen saa rakennettua edes sellaiseen kokoon, että uskaltaa tehdä jotain pienen pientä ja edetä siitä onnistumisien kautta suurempiin tekoihin? Kuinka paljon itse henkilöstä ja hänen sisimmästään on kiinni kuinka helposti luovuttaa? Onko tässä nyt kyse positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisestä taistelusta? Ja kuinka paljon on kyseessä henkilön omasta uskosta? Mistä ihminen saa voimaa silloin, kun kaikki elämässä tuntuu menevän päin helvettiä, eikä voimia ole enää jaksaa?
Kun alan ajattelemaan kaikkea sitä mahdotonta mitä olen kohdannut lapsuudessani ja jonka kokeneena, voin aika myönteisesti todeta, että olen melko selväjärkinen. Pohdin, kuinka kaikesta on kuitenkin selvitty? Kyllä, kaikkea sitä joudun edelleen läpikäymään ja käyn varmaan loppuelämänikin, mutta mikä pala minussa on aina ollut estämässä etten ole tehnyt itselleni mitään peruuttamatonta? Mistä on tullut se usko ja rohkeus tarttua taas elämän kädestä ja puskea eteenpäin? Onko se pohjalaista pirullisuutta ja jääräpäisyyttä, kykenemättömyyttä antaa periksi vaiko jostain syvältä sielusta tuleva tieto ja voima muutokseen? Kyky antaa suuremmille voimille tilaa muuttaa minua. Onko siinä se minun vahvuuteni?
Joskus kauan sitten tilasin itselleni henkilökohtaisen horroskoopin ja tämä on ote siitä:
"Sinulla on onni kuulua siihen jengiin, jolle elämän suuret muutokset ja katastrofit ovat yhtä luonnollisia kuin toisille tarpeillaan käynti. Ei se aina ole niin esteettistä, mutta loppujen lopuksi helpottaa suunnattomasti. Sinulla on kaikki edellytykset päästä elämässäsi todella pitkälle pystyessäsi hallitsemaan näitä muille niin pelottavia muutosvoimia vaikka yhdellä kädellä. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää ettet koskaan voi pysähtyä paikoillesi ilman että ahdistus hyökkää kimppuusi kuin USA Husseinin Irakiin muutama vuosi takaperin. Yhtä vähän kuin Irakilla oli mahdollisuuksia selvitä tilanteesta voittajana yhtä vähän sinulla on mahdollisuuksia pysyä paikoillasi."
Mmhhnnn.. Pakonomainen tarve muutokselle, vaikka pelottaisi niin vietävästi ja taistelisi ajoittain sitä vastaan kynsin ja hampain. Muutos tulee aina. Onko se aina niin, että jokaisen on löydettävä se oma polkunsa ja mentävä sinne minne se vie,vaikka joutuisi sanomaankin hyvästit rakkaille ihmisille ympärillään? Kyky luopua ja muuttua, sitäkö tämä ihmisen tarkoitus kaikenkaikkiaan on?
Uskaltamiseen liittyy varmuus omista taidoista, varmuudesta itseen toimivana ja kykenevänä olentona. Mitä enemmän uskaltaa ja luottaa omiin taitoihinsa ja kykyihin, sitä varmemmin voi onnistua. Ja se että uskaltaa tehdä jotain minkä tietää vaikeaksi, sitä enemmän saa itsevarmuutta kun onnistuu. Mutta on myös uskallusta tehdä jotain missä ei välttämättä onnistu ja oppia tekemistään virheistään. Oppiakseen henkilöllä on oltava perusluottamus elämään. Luottamus saavutetaan vain uskaltamalla.
Entä sitten jos jokin asia ei onnistu yrittämiskerroista huolimatta ja itsevarmuus haihtuu. Mistä silloin saa uskaltamisen voiman ja luottamuksen? Miten ihmisen itseluottamuksen saa rakennettua edes sellaiseen kokoon, että uskaltaa tehdä jotain pienen pientä ja edetä siitä onnistumisien kautta suurempiin tekoihin? Kuinka paljon itse henkilöstä ja hänen sisimmästään on kiinni kuinka helposti luovuttaa? Onko tässä nyt kyse positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisestä taistelusta? Ja kuinka paljon on kyseessä henkilön omasta uskosta? Mistä ihminen saa voimaa silloin, kun kaikki elämässä tuntuu menevän päin helvettiä, eikä voimia ole enää jaksaa?
Kun alan ajattelemaan kaikkea sitä mahdotonta mitä olen kohdannut lapsuudessani ja jonka kokeneena, voin aika myönteisesti todeta, että olen melko selväjärkinen. Pohdin, kuinka kaikesta on kuitenkin selvitty? Kyllä, kaikkea sitä joudun edelleen läpikäymään ja käyn varmaan loppuelämänikin, mutta mikä pala minussa on aina ollut estämässä etten ole tehnyt itselleni mitään peruuttamatonta? Mistä on tullut se usko ja rohkeus tarttua taas elämän kädestä ja puskea eteenpäin? Onko se pohjalaista pirullisuutta ja jääräpäisyyttä, kykenemättömyyttä antaa periksi vaiko jostain syvältä sielusta tuleva tieto ja voima muutokseen? Kyky antaa suuremmille voimille tilaa muuttaa minua. Onko siinä se minun vahvuuteni?
Joskus kauan sitten tilasin itselleni henkilökohtaisen horroskoopin ja tämä on ote siitä:
"Sinulla on onni kuulua siihen jengiin, jolle elämän suuret muutokset ja katastrofit ovat yhtä luonnollisia kuin toisille tarpeillaan käynti. Ei se aina ole niin esteettistä, mutta loppujen lopuksi helpottaa suunnattomasti. Sinulla on kaikki edellytykset päästä elämässäsi todella pitkälle pystyessäsi hallitsemaan näitä muille niin pelottavia muutosvoimia vaikka yhdellä kädellä. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää ettet koskaan voi pysähtyä paikoillesi ilman että ahdistus hyökkää kimppuusi kuin USA Husseinin Irakiin muutama vuosi takaperin. Yhtä vähän kuin Irakilla oli mahdollisuuksia selvitä tilanteesta voittajana yhtä vähän sinulla on mahdollisuuksia pysyä paikoillasi."
Mmhhnnn.. Pakonomainen tarve muutokselle, vaikka pelottaisi niin vietävästi ja taistelisi ajoittain sitä vastaan kynsin ja hampain. Muutos tulee aina. Onko se aina niin, että jokaisen on löydettävä se oma polkunsa ja mentävä sinne minne se vie,vaikka joutuisi sanomaankin hyvästit rakkaille ihmisille ympärillään? Kyky luopua ja muuttua, sitäkö tämä ihmisen tarkoitus kaikenkaikkiaan on?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)