Joskus elämässä tarvitaan koiran pusuja, romanttisia elokuvia ystävän kera, avattuja kuohuviinipulloja ja hengellistä hömppää selviytyäkseen. Ja ajoittain on itkettävä silmät päästään, käytettävä talouden kaikki nenäliinoiksi kelpaava paperi ennen kuin on tarpeeksi kykenevä näkemään tarpeeksi kirkkaasti. Ottaa toinen ihminen kämmenelleen, tarkastella häntä joka puolelta ja ymmärtää, sinä olet vain sinä. Minä olen vain minä. Ei ole suurempaa totuutta.
Kun on katsellut toista, on valmis katselemaan itseään ja tajuamaan, kuinka ihmiset ovat kuin kemiallisia alkuaineita. Sellaisina täydellisiä, mutta yhdessä reagoidessaan voivat aiheuttaa räjähdysvaaran.
Antaa tuska ja kipu pois. Miksi minä niitä enää kannan mukanani? Mitä sellaista ne voisivat minulle enää antaa, että taakkana niitä kantaisin mukanani, muistelisin ja kärsisin? Minä annan teidät pois, luovutan teidät kuin lahjan. Tässä ne ovat, kaikki loukatut tunteet, pienet kivut ja säryt loukkaantuneista sanoista. Tässä ovat kaikki ikävät muistot. Minä en tarvitse teitä enää. Näkemiin.
Minä hymyilen. Ollakseen rohkea, tarvitsee vain rakastaa. Ja rakastaakseen, on oltava rohkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti